Ilmastoaktivismia numeroilla: Olisiko se tai onko koskaan ollutkaan tehokasta?

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Viime viikonloppuna joku kysyi (en muista kuka, koska en tunne häntä),  että jos mielestäsi Elokapinan ja tomaattikeiton heittelijöiden ilmastoaktivismi on vääränlaista, millaista sen sitten pitäisi olla? Joku vastasi (en muista kuka, koska en tunne häntä), että hän kaipaisi numeroita.  Ihmettelin, että eikö niitä numeroita, tilastoja ja simulaatioita ole tykitetty silmillemme ja aivoillemme jo vuosikymmeniä. Kun ne eivät ole menneet ihmisten tajuntaan, on ryhdytty vaatimaan toimintaa ja tunteisiin vetoamista.

Jos kuitenkin numerotietoa kaipaa, niin sitä löytyy ymmärrettävässä muodossa mm. Mikko Pelttarin kirjasta Lämpenevä maa: ilmastolukutaidon käsikirja:

  • ihmiskunta on lisännyt hiilidioksidia ilmakehään teollistumisen alun, eli 1700-luvun puolivälin jälkeen yli puolitoista triljoonaa (eli tuhatta miljardia) tonnia. 
  • nykyisin maailman hiilidioksidipäästöt ovat 40-50 miljardia tuhatta kiloa eli gigatonnia vuodessa
  • vuoden 2019 maailmanlaajuiset päästöt olivat suuremmat kuin yhdenkään aiemman vuoden
  • Hiilestä osa pysyy ilmakehässä vuosikymmenistä satoihin vuosiin,  merkittävä osa voi kiertää ilmakehässä vielä tuhannen vuoden kuluttua. Tästä seuraa, että hiili kertyy ja pysyy pitkään ilmakehässä. Tämän vuoksi päästövähennys viime vuonna on tehokkaampi kuin päästövähennys ensi vuonna, sillä jälkimmäisessä tapauksessa hiili ehtii lämmittää ilmastoa kaksi vuotta pidempään.

Hiilidioksidi estää lämpöä karkaamasta avaruuteen, mistä johtuu sen lämmittävä vaikutus. Puhutaan kasvihuoneilmiöstä. Hiilidioksidi ei toki ole ainoa kasvihuonekaasu, mutta merkittävin sen pitkäikäisyyden vuoksi. 

  • tämän hetkinen ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on n. 420 ppm (miljoonasosaa)
  • ennen teollistumisen alkamista se oli n. 280 ppm
  • jääkaudella pitoisuus vaihteli 180-240 ppm:n välillä
  • jääkausi taittui n. 80 ppm:n vuosivauhtia 7000 vuoden aikana eli 60 kertaa hitaammin kuin nykyinen lämpeneminen tapahtuu
  • arvioidaan, että jääkaudella maapallon lämpötila oli reilut viitisen astetta matalampi kuin nyt

Ps. Kursiivilla merkityt ovat suoria sitaatteja Pelttarin Lämpenevästä maasta. Muut virkkeet ovat minun muokkaamiani.

 

Paluu 1950-luvun metsiin, soihin ja kulttuurimaisemiin

Kirjoitettu kirjoittaja &s

En ole pitkään aikaan julkaissut mitään, koska olen ollut niin kunnianhimoinen väitteitteni tarkistamisessa, että olen uupunut kesken kirjoittamisprosessin. Nyt kuitenkin koronan kourissa olen kuin humalainen, joka estottomasti ”antaa palaa”. Kuuntelin eilen Uutisraportti-podcastia, joka on joka viikkoinen iloni. Nyt kuitenkin jouduin tavallista suuremman tunnekuohun valtaan kuunnellessani keskustelua EU:n ennallistamisasetuksesta. Siinä on tarkoitus velvoittaa EU-maat ennallistamaan luontobiotyyppejä vuoden 1952 tasoon. Keskustelu Suomessa on jo kuumentunut. Lähinnä puhutaan metsistä ja soista, mutta myös muita suuria biotyyppimuutoksia on tapahtunut sitten 1950-luvun. Mm. niityt ja kedot ovat harvinaistuneet.

Järkytyin kuunnellessani siitä, kuinka fiksut toimittajat tietävät niin vähän ekologiasta ja Suomen luonnonhistoriasta. Marko Junkkari sentään on ottanut asioista kiitettävästi selvää ja kokonaisuus oli hahmottunut hyvin. Peltomäellä oli kuitenkin hakusessa ennallistetaanko metsiä soiksi vai soita metsiksi. Peltomäen ilahduttava kiinnostuneisuus luonnontieteistä ei valitettavasti ulotu biologiaan. Tällaista tietämättömyyttä kohtaa toki päivittäin, mutta kun sitä tapaa valitustuneella toimittajalla, se masentaa. Onko meillä mitään toivoa paremmasta huomisesta, luontokadon ja ilmastonmuutoksen hillitsemisestä, jos toimittajilla on perustiedot olemattomat?

2. maailmansodan vaikutukset luonnolle olivat musertavat ympäri Eurooppaa. Tehomaatalous tuli tavaksi, kun piti saada sodan runtelemat kansat ruokituiksi. Tämä on toki ymmärrettävää, mutta tehostuksen seurauksena ympäri Eurooppaa ruvettiin käyttämään hyönteismyrkkyjä, peltoaloja kasvatettiin valtaisasti yms. Peltoalojen kasvaessa vastaavasti avo-ojien ja kiviaitojen määrät vähenivät, mikä vähensi taas luonnonkasvien määrää ja hyönteisten, lintujen sekä pikkunisäkkäiden pesäpaikkoja. Peltoja ulotettiin vesistöihin tai vaihtoehtoisesti rakennettiin ihan vesistöjen partaalle, jolloin tulvaniityt katosivat ja vesiä rehevöittävät päästöt lisääntyivät. Tulvaniittyjen kadotessa menetettiin niiden tulvia ja kuivuutta puskuroiva vaikutus. Lisäksi tietysti luonnon monimuotoisuus väheni, koska peltojen ja talojen ympärillä on niukemmin kasvillisuutta kuin niityillä. Tulvaniityt tarjosivat ennen linnuille levähdys- ja pesimäpaikkoja sekä tietysti hyönteisravintoa. Tulvaniittyjen huvetessa ovat huvenneet mm. kasvi-, hyönteis- ja lintumäärätkin vähintäänkin näiltä alueilta.

Suomessa tunnollisuus sotakorvausten maksussa buustasi erityisesti metsäteollisuutta. Avohakkuut propagoitiin metsänhoidon ainoaksi ja oikeaksi tavaksi. Jatkuvasta kasvatuksesta tuli suorastaan kiellettyä. Sodan jälkeinen metsänhoitopolitiikka on ollut suorastaan diktatuurista. Tämän kaiken kertoo minua paremmin selvemmin Metsä meidän jälkeemme kirjan Pekka Juntin kirjoittama luku Käännetty maa. Suomen luonnon toisen maailmansodan jälkeiset muutokset eivät ole selvästikään yleistä tietoutta, ainakaan samalla lailla kuin maaseudun rakennemuutos. Kuitenkin rakennemuutos vaikutti luontoon yhtä rajusti kuin ihmisiin.

Turvepeltojen päästöt eivät olleet myöskään edes toimittajien yleissivistystä. Voi olla, että käsitin väärin, mutta minusta edes Junkkari ei tiennyt, että turvepellot aiheuttavat hirmuiset ilmastopäästöt vuosittain. Tuntui, että hän käsitti turvepeltojen tuottavan päästöjä ainoastaan silloin, jos niitä aletaan ennallistamaan takaisin suoksi. (Tämä ei ole ihme, sillä tiettyjen tahojen retoriikka antaa asiasta väärän käsityksen.) Totuus on kuitenkin päinvastainen. Turvepeltojen ennallistaminen vähentää päästöjä. Turvepellot tuottavat kasvihuonepäästöjä 8,7 miljoonaa tonnia vuosittain. Turvemetsien päästöt ovat samantasoiset. Jos niistä päästäisiin, niin Suomen hiilinielu kasvaisi 60 prosentilla. Kuitenkin turvepeltoja yhä lisätään. Käsittääkseni niitä jopa edelleen tuetaan (tässä saa joku älähtää, koska en ole tarkastanut mistään väitettäni).

Vaikka tässä arvostelin toimittajia, olen kuitenkin kiitollinen, että Uutisraportissa tämä aihe nostettiin keskusteluun ja toivon, että jatkossakin siitä keskustellaan. Tiedon lisääminen on tärkeää jo siksikin, että mahdollisimman moni ymmärtäisi, miksi nämä EU:n toimet ovat välttämättömiä, mutta eivät todellakaan helppoja ihmisten näkökulmasta. Ennallistaminen on myös vaikeata, eikä menetettyä täysin takaisin saa – lajeja on jo kadonnut, ilmasto muuttunut, mutta toimien avulla saadaan vielä paljon pelastettua.



Turvepeltolähteeni:
https://projects.luke.fi/sompa/materiaalit/usein-kysytyt-kysymykset/#kaytosta-poistetut-turvepellot

Pinnallista pulinaa puista eli ajatuksenvirtaa

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Olen aina rakastanut puita, kaikenlaisia puita. Lapsena rakkaus ilmeni mm. sillä tavoin, että pidin kaikkia scifi-elokuvia ja uutiskatsauksia avaruuslennoista masentavina. Kun minulta kysyttiin syytä, sanoin että kun missään ei ole puita. Miten kukaan haluaisi paikkaan, missä ei ole puita? Moni ehkä, mutta minä en. Sanoin, että jos maailma olisi tuhoutumassa ja avaruusalus olisi lähdössä viemään ihmisiä turvaan avaruuteen, niin minä jäisin vapaaehtoisesti vilkuttamaan lähtijöille.

Nykyään kävelen lähimaastossa, monesti kolutuilla poluilla ja katselen ahnaasti niiden varrella olevia puita kuin en olisi niitä ennen nähnyt, enkä kohta tulisi näkemäänkään. Miten hienoa ja kauniita nuo kaikki ovat, vaikka eivät mitään ikipuita olekaan. Tosin kyllä Espoon Leppävaarasta löytyy usean sadan vuoden vanhoja puita, jotka ovat kuin ihmeen kaupalla säästyneet ihmisen tuhovoimalta eli käsittämättömältä hakkuuinnolta. Suurin osa puustosta on toki suhteellisen nuorta, mutta en katso karsaasti nuorempiakaan.

Olen myös jo menneeksi muuttuneena kesänä lukenut puista. Richard Powersin Ikipuita tahkosin koko kesän. Kirjassa oli hienoja hetkiä, kauniita kuvauksia puista ja niiden kyvyistä, mutta myös mielestäni turhanaikaista juonella kikkailua. Jälkimmäinen tosin taitaa johtua entistäkin surkeammaksi muuttuneesta keskittymiskyvystäni. Silloin kaikki hieno ja monimutkainen ja arvoituksellinen hulahtaa aivojeni läpi jälkiä jättämättä. Ja jos ei tajua jotain, ihmisen mieli alkaa syyttää sitä tylsäksi, vaikka oikeasti kyseessä on oman järjen vajavaisuus, tyhjyyttä kumiseva pääkoppa.

Powersin Ikipuissa oli puuaktivisteja, jotka suojelivat puita kirjaimellisesti henkensä kaupalla. He antoivat itselleen puiden nimiä aktivistinimikseen, mm. Mulperipuu, Neidonhiuspuu ja Vaahtera. Ryhdyin pohtimaan, minkä puun nimen itselleni antaisin. Kaikki puut ovat niin hienoja, kukin tavallaan. Haavan lehtien havinaa en koskaan väsy kuuntelemaan. Havina aina ilahduttaa ja surussa kummasti lohduttaa. Lehdet kuitenkin ilmaantuvat myöhään ja varisevat pois talveksi. Tosin puun rungot ja oksat ovat nekin kauniita katsella, niin graafisia. Mutta kuitenkin viime aikoina olen huomannut, että katselen eniten mäntyjä ja ihastelen niiden rakenteen monimuotoisuutta. Mäntyjen rakenne vaihtelee niin paljon kasvupaikan suhteen: on jykeviä honkia, pitkulaisia petäjiä ja käppyrämäntyjä. Vaikka rungoissa näkyisi tulennuolemia jälkiä, niin mänty senkun porskuttaa. Niinpä olisin varmaan mänty, vaikka sana itsessään ei ole kovin kaunis.

Mitä parhain lomapäivä keskittymällä lähiluonnon ihmeisiin

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Tänä aamuna sain ”luettua itselleni lakia” ja pakotin itseni luontoretkelle. Koska edelleen laiskotti ja hikoilutti että tekosyytti, niin sain itseni ylipuhuttua vain retkelle lähiluontoon. Motivoin itseni päättämällä keskittyä yksityiskohtiin. Tiesin, että tuttukin maisema voi muuttua mielenkiintoiseksi, jos sitä ryhtyy syvätarkkailemaan. Paradoksaalisesti tylsyyden tappaja on keskittyminen, fokuksen suuntaaminen vaikka yhteen puuhun. Biologina tiedän periaatteessa, että yksittäinen puu on kokonainen ekosysteemi. Jos siihen paneutuu, voi siitä löytää kokonaisen maailman.

Kävelin ja hikoilin ja otin kuvia mielenkiintoisista yksityiskohdista: jonkin valkean sienitaudin pinnoittamista vaahteranlehdistä sekä puista ja kasveista, joita en osannut määrittää varmasti. Yhden puun alun lehdet olivat reikäisiä. Otin siitä kuvan, koska en ollut puun lajista varma. Sitten huomasin yhdellä lehdellä kovakuoriaisen, vielä itselleni tunnistamattoman. Juuri kun ehdin aloittaa pohtimaan, oliko tämä kovakuoriaislaji syynä reikiin lehdissä, huomasin kasvin kuhisevan noita mustankiiltäviä kuoriaisia.

Jos en olisi päättänyt keskittyä yksittäisiin kasveihin, en olisi huomannut reikälehtistä puunalkua. Jos en olisi ottanut siitä kuvaa tunnistamista varten, en olisi huomannut kovakuoriaista. Jos en olisi huomannut yksittäistä kovakuoriaista, en olisi huomannut sen lukuisia lajitovereita. 

Jatkoin retkeä havannoimalla tuomia, joiden rungossa oli vielä tuomenkehrääjäkoiden seittiä, mutta jotka olivat onnistuneet kasvattamaan uudet lehdet itselleen. Katselin ikivanhaa jäkäläistä pähkinäpensasta ja kuikuilin radan toiselle puolelle.  Huomasin laitumelle kaksi hevosta, kauempana hauskan lehmänlaikkuisen hevosen. Lopulta laskin yhteensä kuusi rauhallisesti käyskentelevää hevosta. Jos olisin kulkenut normaalia vauhtia ja vain vilkaissut olkani yli, olisin tuskin huomannut niistä yhtäkään ja kyseessä ovat sentään suuret eläimet. Kuinka paljon kaikkea jääkään huomaamatta kiirehtiessä tietä pitkin.

Kaupunkialueella kun kuitenkin olin, kävin ostamassa asutuksen keskellä olevasta kaupasta vähän evästä. Kävelin puistoalueelle ja istuin kovin kummallisesti sijoitetulle penkille. Penkinselkä oli tietä vasten ja istuva sai ihmetellä nurmea ja pusikkoa.  Siinä istuskellasi ja mutuskellessani huomasin pikkuvarpusparven ruokailemassa sängellä olevalla nurmikolla. Mitä lie siemeniä sieltä löysivätkään. Kaksi kömpelöhkösti lentävää kyyhkyä säikäyttivät ne hetkeksi pusikkoon. Kun käänsin katseeni oikealle, leikkipuiston aidalla istui komea närhi.  Närhet ovat viime aikoina kummasti kaupungistuneet. Mikäs siinä, niin koreita lintuja on hauska katsella.

Jatkoin matkaani metsään päin, koska tarkoituksenani oli myös saada vähän saalista eli pakastepurkillinen mustikoita. Matkalla ihastelin kuinka viime syksynä myllätyssä ja käännetyssä savimaassa kasvoi mitä erilaisempia kotoisia niittykasveja. Niiden useimpien nimiä en muistanut, mutta nappasin kuvia. Teinini tai äitini saa ne sitten kuvista tunnistaa, jos en kasvikirjoista löydä. Yhdessä maitohorsmapuskassa pörisi paria eri kimalaislajia, yksi erakkomehiläinen, pari tarhamehiläistä sekä kukkakärpänen. Kukkakärpäset ovat mestarillisia paikallaan lentäjiä, mitenköhän moinen onnistuu?

Mustikanpoiminta oli suorastaan meditatiivista. Oikein tunsin kuinka palautuminen hurisi ruumiissani. Vähän ennen kotia otin vielä kuvan katkenneesta puunjuuresta, kun siinä oli niin mielenkiintoisen näköiset juurisyyt;) ihan kuin kiehkuraiset sormenjäljet.

Kun elämä miltei hävisi maapallolta eli permikauden joukkosukupuutto

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Tänään Helsingin sanomissa (3.8.) oli Permikauden massasukupuutosta. Se ei ole se kuuluisin eli triaskauden päättänyt meteoriitin iskeytyminen maahan. Ei se tuho, jolloin dinosaurukset hävisivät maapallolta (lintujen esivanhempia lukuunottamatta) , vaan se kaikkein tuhoisin.

Artikkeli sai minut kaivamaan kirjahyllystäni Michael J. Bentonin kirjan When Life Nearly Died: the Greatest Mass Extinction of All Times (tarkistettu ja laajennettu painos vuodelta 2015). Sen esipuheesta virkistin muistiani seuraavilla tiedolilla: Triaskauden sukupuuttoaallossa noin puolet lajeista kuoli sukupuuttoon, kun taas permikauden sukupuuttoaallossa 90 prosenttia. Itse Permikauden päättänyt sukupuuttoaalto kesti suhteellisen vähän aikaa (nyt siis puhutaan geologisessa mittakaavassa), kuten Hesarissa kerrotaan eli vain 100 000- 200 000 vuotta. Siitä toipuminen kesti kuitenkin Bentonin mukaan 15 miljoonaa vuotta. Maapallon elämä oli niin henkitoreissaan, että se miltei sammui kokonaan.

Benton päätyi kirjassaan siihen tulokseen, että  Siperian massiiviset laavapurkaukset olivat joukkosukupuuton laukaiseva syy. Hesarin artikkeli pitää sitä faktana. Tänä kesänä on lisäksi saatu uusia todisteita liittyen laavapurkausten aiheuttamiin seurauksiin. Sen vuoksi Hesarikin tämän artikkelin julkaisi. Uusimmat tiedot saavat minut ja monet muut näkemään pelottavia yhtymäkohtia tämän vuoden ja oikeastaan koko viime vuosikymmenen kesien kanssa. Vaikka permikauden sukupuuttoaallon aloitti laavapurkaukset, niin niiden vapauttaman hiilidioksimäärän seurauksena permikauden ilmasto lämpeni, josta seurasi kuivuutta ja laajoja metsäpaloja. Metsäpalot pahensivat jo entisestään pahaa tilannetta lisäten vielä lisää hiilidioksidin määrää, joka taas nosti lämpötilaa, joka taas aiheutti lisää kuivuutta ja kuivuus sekä kuumuus aiheuttivat lisää metsäpaloja. Permikauden lopulla ilmasto joutui siten viheliäisen positiivisen takaisinkytkennän kurimukseen.

Mutta kannattaisiko lukea Bentonin kirja kannesta kanteen, eikä vain lueskella esipuhetta? Kirjan esipuhe kuin Hesarin artikkeli lupaavat, että Permikauden sukupuuton syyt ja etenkin seuraukset sekä pitkä ja kivulias toipuminen kohti monimuotoista elämää pursuavaksi planeetaksi auttavat meitä ymmärtämään nykyistä sukupuuttoaaltoa ja ilmastonmuutosta paremmin. Mutta miten ja auttaako ymmärtäminen enää, kun elämme jo kumpaakin katastrofia: ilmastonmuutosta ja luontokatoa?

Mieli halajaa vaeltamaan, mutta kroppa ei kestä

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Tarkoituksenani oli lähteä elokuussa kolmen valtakunnan vaellukselle, mutta karvain mielin jouduin toteamaan viime viikonloppuna, että sairastamiseni ovat vieneet vaelluskunnon. Tein kaksi koevaellusta, jotka eivät kumpikaan olleet edes helpoimman päivän pituisia. Sunnuntainen koevaellus oli lisäksi täysin tasamaalla, mutta edellispäivän kokeilun vuoksi se vei täysin mehut. Onnistuin kuitenkin näkemään oudon olion. Vaellus on aina avartava ja opettavainen kokemus, silloinkin kun se on pettymys ja kohdistuu moneen kertaan kolutuille kotitienoon poluille.

Siirrän suunnitelmaani vuodella. Vuoden aikana ehdin toivottavasti hiljalleen kehittää itselleni rautaisen kävely- ja vaelluskunnon. Hiljaa hyvä tulee!

Elokuun alusta aion kävellä päivittäin vähintään ne ”maagiset” 10000 askelta. Heinäkuun keskityn selviytymään työpäivistäni kunnialla. Vielä lääkitsemätön kilpirauhasen vajaatoiminta väsyttää kovin vaatien niin pitkiä yöunia, että unien yhdistäminen työelämään on jo oma haasteensa.

Joskus luovuttaminen on viisautta, varsinkin kun tunturista ei tulla pois kuin kävellen tai helikopterikyydillä. Tyhmää olisi ollut lähteä, kun kuntoa ei ole leppoisaan sunnuntaikävelyyn (tosin minulla oli 13 kilon rinkka selässä) ja kroppaa riivaavat krooniset kivut. Voin siten täydellä sydämellä vannoa, että luovuttaminen ei johtunut motivaation puutteesta.

Olen onnellisempi, kun joutohetkinä vain olen, enkä räplää kännykkää

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Kuten jo aiemmin kerroin, olin lapseni kanssa juhannuksena Tallinnassa. Toteutin ihmiskokeen itselläni. Päätin, että odotushetkinä enkä muina joutohetkinä räplää kännykkää. Hotellihuoneessa levätessä kuuntelin toki äänikirjaa, mutta en vilkaissut somea. Kerran pakotin itseni katsomaan, onko Meseen tullut viestejä. Sekin vilkaisu oli velvollisuusvilkaisu mahdollisten juhannusviestien osalta. Mesen ilmoitusäänet olen ottanut pois jo aikoja sitten. Yksi viesti oli tullut, johon vastasin kohteliaisuudesta.

Joutohetket käytin muiden ihmisten ja maisemien katseluun ja annoin ajatusten virrata vailla päämäärää. Se ei ollut lainkaan tylsää. Muita ihmisiä katsellessani huomasin usein, että kuuluin todelliseen vähemmistöön, koska minulla ei ollut älypuhelinta näpeissäni. Paluumatkalla tunnin istuttuani ja ihmeteltyäni lautan kahvilan menoa sorruin kaivamaan kännyn esille.  Mikä oli seuraus? Selasin sitä sun tätä: uutisotsikoita, sometilejäni, luin otsikoita ja silmäilin tekstejä läpi ymmärtämättä niistä hölkäsen pöläystä sekä lueskelin kommentteja. Hetken kuluttua tunsin ahdistusta ja tylsistymistä. Niin kummallista kuin se olikin, rauhallinen odottelu ja ajatuksenvirta eivät minua tylsistyttäneet, vaan nimenomaan kännyn räplääminen.  Ja mitä minä yleensä teen, kun minua alkaa tympimään some- ja uutisvirta, jatkan etsimistä, selaamista; josko vaikka toisesta paikasta löytäisin jotain, johon jaksan paneutua ja keskittyä, josko flow saisi minut valtaansa jollain sivustolla.

Tajusin, että en muista yhtään kertaa, jolloin olisin ollut flow-tilassa kännykkää räplätessäni. Sen sijaan harhaillessani digimaailmassa, etsien sieltä ja täältä jotain kiinnostavaa tai viihdyttävää, olen kyllä saanut tuhlattua tosi paljon aikaa. Sellainen ajantajun katoaminen ei ole kuitenkaan verrattavissa flow-tilan ajantajun menettämiseen, koska digiharhailun jälkeen tulee ontto olo, kun taas flow’n jälkeen lämmin tyytyväisyyden tunne.

Jos sinä, tämän jutun mahdollinen lukija, et vakuutu minusta, voin vinkata paria kirjaa. Kirjat ovat suhteellisen ohuita eli someajan ihmiselle ihan luettavissa olevia kirjoja: Jaron Lanierin 10 syytä tuhota kaikki sometilit nyt ja Catherine Pricen Kuinka päästää irti puhelimesta.

Ja miksi emme koskaan puhu, miten paljon jatkuva kännyköiden näppääräminen tuhlaa energiaa? Miksi emme mieti, kuinka paljon älypuhelimien vuoksi harjoitetaan todella kyseenalaista ympäristöä tuhoavaa kaivostoimintaa? Mikä on kännyköiden kierrätysaste? Kuka kirjoittaisi tästä kaikesta kirjan? Kuka nostaisi älypuhelinten ympäristövaikutukset tikun nokkaan?

Vaellus halki Suomen näkemättä metsää havupuilta

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Vietin teinini kanssa juhannusta Tallinnasta.  Hotellissa lepäillessäni kuuntelin Helena Kastikaisen äänikirjaa Kävele, unohda ja rakasta. Ensimmäisenä koronakeväänä Helena Kastikainen keksi haastaa itsensä lähtemällä kävelemään halki Suomen Helsingistä Nuorgamiin, kun työt loppuivat koronasulun myötä.  Kolmessa viikossa hän teki lähtövalmistelut ja lähti sitten kesän alussa matkaan.

Ensimmäinen kävelypäivä oli Kastikaiselle katastrofi, hän eksyi Sipoon korven kansallispuistossa ja vesi loppui kesken kaiken. Sinnikkäästi hän kuitenkin päätti jatkaa matkaa olihan kävely myös työtehtävä. Matkan aikana oli tarkoitus väsätä blogia ja podia. Sipoon korvesta suivaantuneena hän päätti kuitenkin unohtaa kauniit kansallispuistot sekä muut kiertotiet ja alkaa taivaltaa valtateiden viertä pitkin, siten taival taittuisi paljon joutuisammin.

Maisemat teiden vierellä alkoivat matkan edetessä yksitoikkoisuudessaan kyllästyttää, koska koko Suomi tuntui olevan lähes pelkkää havumetsää.  Jos Kastikainen ei olisi tehnyt matkaa niin hitonmoisessa kiireessä, olisi hänellä ehkä ollut aikaa katsella tarkemmin valtateiden vierellä olevia havumetsiä. Suurin osa havumetsistä toki ovat istutusmetsiä, mäntypeltoja tai kuusipeltoja. Varmasti kuitenkin metsien laadussa oli eroja ja eri-ikäisiä metsiäkin matken varrelle taatusti siunaantui. Toki Kastikainen joskus innostui ylistämään maisemia ja selvästi nautti aamuhetkistä järvien rannalla, mutta kiire ei ainakaan auttanut Kastikaista syventämään pelon värittämää luontosuhdetta.

Ilkeästi myös tölväisen pienen muunnelman vegaani-vitsistä: ”Mistä tietää, että ihminen on introvertti? No, hän kertoo kyllä sen.” Kastikainen kertoo tämän ominaisuuden itsestään useita kertoja. Jos hän ei niin sitä olisi korostanut, en olisi ryhtynyt miettimään, mitä tarkoitamme kun puhumme introventtiydestä. Olen toki Kastikaisen kanssa samaa mieltä, että introvertti lienee ihminen, joka kaipaa yksinoloa säännöllisen tasaisesti ladatakseen akkunsa.  Tuon perusteella minäkin olen introvertti, vaikka varmaan kaikki tuttuni leimaavat minut ekstrovertiksi, koska en kuulemma ikinä jää sanattomaksi ja olen muutenkin raivostuttava hölöpölö. Kuitenkin introvertti Kastikainen teki kaikkensa pystyäkseen pääsemään elokuun puolessavälissä  pidettävien ystävien häihin. Eikös introvertit ole yleensä vaan onnessaan, kun pääsevät luistamaan seurapiiritapahtumista?  ”Olisi niin kiva tulla, mutta olen silloin paarustamassa jossain Perä-Pohjolassa”.  Ehkä tässä nyt ilkeilen ja käsitän väärin ihan tahallisesti.

Jos vähänkin kuuntelee sanojen välejä, käy selväksi, että Kastikaisen motivaattori vaellukseen oli työvajeen täyttäminen, hän haluaa keksiä jonkin suuren haasteen itselleen ja saa idean, tekee siitä työtehtävän ja haluaa suorittaa sen kunnialla, mutta mahdollisimman nopeasti. Häät ovat kiireelle todella hyvä tekosyy, joka toki on osittain aito, koska taisi olla kyseessä läheisten ystävien häät. Kastikainen suorittaa rankan työtehtävänsä todella urheasti, mielensä sekä rakkulaiset jalkansa likoon laittaen. Hän nyt ei vain satu olemaan mikään luontoihminen, eikä mikään vaeltajatyyppikään.  Nostan hattua ja kumarran kuitenkin suoritukselle. Moni ei olisi siihen pystynyt.

Ilkeyteni syy taitaa kuitenkin olla minussa itsessäni ja omassa tilanteessani, eikä Kastikaisen viihdyttävä ja mukava kuunneltava ole kuin sijaiskärsijä, johon kohdistan selkäsärkyni ärsyttämät tunteeni. Minulla on suunnitteilla kolmen valtakunnan vaellus elokuun alussa, mutta tällä hetkellä mystinen selkäsärky vie minusta kaikki mehut. Jos syy ei selviä ja/tai selkäkipu parane, en pysty lähtemään vaellukselle ja minähän haluan lähteä.  Jos olisin Kastikainen, jolla on nuoruutta ja terveyttä, olisin hänenä ottanut puolen vuoden irtioton. Kulkenut pitkin korpia ja syrjäisiä vaellusreittejä. Tarkastelut, miten luonto muuttuu pituuspiirien myötä. Kulkenut hitaasti ja kuulostellen. Ehkäpä minä vielä paranen ja ehkäpä saan tulevaisuudessa Kastikaisen inspiroimana suorittaa omanlaiseni vaelluksen etelästä pohjoiseen, rauhassa ja kiireettä ilman aikataulupaineita.

Katastrofin aineksia: pelolla johtaminen

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Olen lukenut viime aikoina hitaasti kahta eri kirjaa: toinen on jo mainitsemani Eichmann Jerusalemissa ja toinen on Midnight in Chernobyl, jonka on kirjoittanut Adam Higginbotham. Kummatkin kirjat opettavat mitä on huono johtajuus, mutta ne voivat opettaa myös mitä on hyvä johtajuus, jos jaksaa pohtia käänteistä vaihtoehtoa.

Nyt keskityn hetkeksi Tsernobylin kohtalokkaan yövuoron ja historiallisen huonosti menneen turvallisuustestin vastaavana olleen pääinsinöörin Anatoli Diatlovin persoonaan. Diatlovista on monissa yhteyksissä tehty hirviö (ja/tai epäpätevä), mitä hän ei varsinaisesti ollut. Hän oli alaisilleen ankara esimies, mutta vapaa-ajalla tuli hänen pehmeämpi puolensa esiin. Hän rakasti runoutta ja osasi ulkoa Pushkinin Jevgeni Oneginin. Hän osasi vapaa-ajallaan olla hauska ja mukava seuramies, tosin läheisiä ystäviä hänellä oli vähän. Hän harrasti juoksua ja käveli aina työmatkat. Hän olikin ikäisekseen hyvässä kunnossa. Hänellä oli todennäköisesti ollut rankka lapsuus. Hän oli syntynyt ja kasvanut Siperiassa. Hänen isänsä oli maanviljelijä, joka oli myös toiminut läheisen vankileirin yövalojen sytyttäjänä. Olot olivat olleet todennäköisesti ankarat, koska hän karkasi kotoaan 14-vuotiaana. Hän meni ammattikouluun. Ammattikoulun jälkeen hän toimi jonkin aikaa sähkömiehenä, kunnes voitti koulutuspaikan Moskovan insinööri- ja fysiikkainstituutissa.  Valmistuttuaan vuonna 1959 hän työskenteli esimiehenä Komsomolsk-on- Amurin pikkukaupungissa. Siellä asennettiin ydinreaktoreita sukellusveneisiin. Vuonna 1973 hän sai työpaikan rakenteilla olevasta Tsernobylistä.

Diatlovin on täytynyt todella rakastaa ydinvoimaa, koska hän oli altistunut säteilylle jo ennen tuloaan Tsernobyliin. Hän oli ollut osallisena reaktorionnettomuudessa ja saanut valtavan säteilyannoksen, 100 remiä (eli 1000 mSv).  Sellainen annos aiheuttaa usein säteilysairauden ja saattaa olla jopa tappava. Meillä ihmisillä on kuitenkin geneettistä vaihtelua sen verran paljon, että ihmiset kestävät säteilyä huomattavan eri tavoin. Diatlov oli kestävä, mutta hänen toinen poikansa ei.  Poika kuoli leukemiaan 9-vuotiaana ja haudattiin Komsomolsk-joen rannalle. Täytyy tosin huomauttaa, että lapset ylipäätänsä kestävät säteilyä huonommin kuin aikuiset ja leukemia ei välttämättä ollut seurausta säteilystä.

Diatlov oli pelolla johtava ihminen. Hän ei voinut sietää sluibailijoita, eikä niitä, jotka eivät totelleet hänen käskyjään kirjaimellisesti, koska hän oli mielestään aina oikeassa. Vaikka hän vaati alaisiltaan ehdotonta kuuliaisuutta, hän ei itse aina totellut ylempien käskyjä, jos käskyt eivät olleet hänestä järkeviä. Tottelemattomuuden syy oli hänen vankkumaton uskonsa omaan erehtymättömyyteensä. Hänen kova uskonsa itseensä ei tosin kummunnut tyhjästä. Hän ei ollut toimistossa kököttäviä pomoja, vaan hän vaelteli pitkin voimalaa tutkien koneita, etsien mahdollisia vuotoja, huolestuttavia signaaleja ja valvoen työntekijöiden työntekoa.  Hän oli perehtynyt huolella reaktoriin ja sen toimintajärjestelmiin.  Hän opiskeli jatkuvasti reaktoriin ja ydinvoimaan linkittyvää matematiikkaa, fysiikkaa, mekaniikkaa, termodynamiikkaa ja sähkötiedettä. Kuitenkin tästä huolimatta jopa hänen täytyi myöntää, että Tsernobylin RBMK-1000 – reaktorissa oli jotain käsittämätöntä.

Mihin Diatlovin johtamistyyli johtaa? Kun johtaja pitää itseään erehtymättömänä, häntä ei saa kyseenalaistaa millään tavoin. Jo kysymysten esittäminen on räjähdysherkkää puuhaa. Jos johtaja on omasta mielestään erehtymätön, niin kyseenalaistaminen on vaarallista tai vähintäänkin se johtaa raivokohtaukseen,  joten alaiset joutuvat sopeutumaan. Tuollaisessa ilmapiirissä sopeutuminen tarkoittaa sitä, että on viisainta totella. Totteleminen on helpointa,  jos ei ajattele tai perehdy asioihin liian syvällisesti.  Tässä oli  siis yksi Tsernobylin ydinonnettomuuskatastrofin aineksista mutta se oli vain yksi monien joukossa, eikä suinkaan pahin.  Ydinsyy oli itse ydinreaktorissa, josta aion seuraavaksi kirjoittaa, jotta ymmärtäisin itsekin paremmin.

 

Hyvää maailman merien päivää!

Kirjoitettu kirjoittaja &s

Vaikka meidän planeettamme pinta-alasta 71 prosenttia on merien peitossa ja ne sisältävät 97 prosenttia vesivaroistamme ja koko elämä perustuu veden olemassaoloon, kutsumme tätä planeettaamme maapalloksi emmekä meripalloksi. 

Meret tuottavat puolet hengittämästämme hapesta ja ne sitovat noin neljänneksen ihmisen tuottamasta hiilidioksidista. Ilmastonmuutos olisi ilman meriä tapahtunut aikaisemmin ja paljon hurjemmin. Valitettavasti merten puskurointikyky alkaa olla koetuksella ja meret maksavat kyvystään kalliisti. Hiilidioksidi muuttuu vedessä hiilihapoksi ja se happamoittaa meriä. Alhainen pH haperoittaa kalkkikuoristen eliöiden kuorta ja koralliriutat haalistuvat happamoitumisen ja lämpenemisen seurauksena ennen kuin hiipuvat pois. Koralliriutat ovat merten sademetsiä, monimuotoisuuden kehtoja, joiden häviämisen seuraukset ovat katastrofaaliset, mutta ihmisen kuvittelukyvyn ja tietämyksen tuolla puolen.

Me ihmiset tähyämme mielellämme avaruuteen ja meistä mm. Elon Musk Marsiin. Silti meret ovat meille suurelta osin tutkimatonta erämaata. Tunnemme meristä vain viisi prosenttia. Merten syvyyksissä asuu paljon sellaisia elämänmuotoja, joista emme mitään tiedä. Meret ovat niin syviä, että jos täyttäisimme merten syvänteet ja muu merivesi saisi levitä maapallon pinnalle vapaasti peittäen kaiken maan, niin syntyneen meren syvyys olisi kolme kilometriä. Ei ole siis ihme, että merillä on suuri vaikutus kaasujen vaihtoon (kts. edellä viittaukset happeen ja hiilidioksidiin) ja että niillä on valtaisa vaikutus ilmastoon ja sääoloihin. Me suomalaiset saamme kiittää lämmintä Golf-virtaa pohjoiseen sijaintiimme nähden uskomattoman leudosta ja letkeästä ilmastostamme.

Ne, jotka tuntevat minut paremmin, tietävät ehkä yhden minun vakiovaahtoamisaiheeni, nimittäin veden ja merien merkityksen toimivalle planeetalle.  Esimerkkinä käytän suunnatonta terraariota eli Biosfääri 2 – hanketta, joka toteutettiin Arizonan autiomaassa 1990-luvun alkupuolella.  Tarkoituksena oli harjoitella avaruudessa elämistä ja monen alan asiantuntijat sekä muut neropatit olivat miettineet, mitä tarvitaan toimivan ekosysteemin luomiseen. Tarkoituksena oli luoda suljettu systeemi, johon ei tuoda mitään ulkopäin. Biosfääri kakkoseen oli tungettu pieni meri, mutta tosi vaatimaton ja matala sellainen.  Pian alkoivat ongelmat monet kasvit ja eläimet kuolivat, kun taas salamatkustajina ilmaantuneet muurahaiset alkoivat valloittaa paikkoja. Väärien eliöiden tunkeutuminen ja oikeiden kuolemat eivät olleet kuitenkaan murheista pahimmat, nimittäin tapahtui odottamatonta: happi alkoi loppua ja hiilidioksia oli liikaa. Suljettuun systeemiin oli johdettava happea, jotta Biosfääri kakkonen ei muuttuisi kaasukammioksi. Minä olen tullut siihen tulokseen, että tämä kaikki johtui meren pienuudesta.

Suojelkaamme siis meriä. Sen voi aloittaa vaikkapa allekirjoittamalla Greenpeacen vetoomuksen, jossa vaaditaan YK:lta mertensuojelusopimusta.  Allekirjoita vetoomus täällä ja kerro siitä kavereillesikin.