Olen lukenut viime aikoina hitaasti kahta eri kirjaa: toinen on jo mainitsemani Eichmann Jerusalemissa ja toinen on Midnight in Chernobyl, jonka on kirjoittanut Adam Higginbotham. Kummatkin kirjat opettavat mitä on huono johtajuus, mutta ne voivat opettaa myös mitä on hyvä johtajuus, jos jaksaa pohtia käänteistä vaihtoehtoa.
Nyt keskityn hetkeksi Tsernobylin kohtalokkaan yövuoron ja historiallisen huonosti menneen turvallisuustestin vastaavana olleen pääinsinöörin Anatoli Diatlovin persoonaan. Diatlovista on monissa yhteyksissä tehty hirviö (ja/tai epäpätevä), mitä hän ei varsinaisesti ollut. Hän oli alaisilleen ankara esimies, mutta vapaa-ajalla tuli hänen pehmeämpi puolensa esiin. Hän rakasti runoutta ja osasi ulkoa Pushkinin Jevgeni Oneginin. Hän osasi vapaa-ajallaan olla hauska ja mukava seuramies, tosin läheisiä ystäviä hänellä oli vähän. Hän harrasti juoksua ja käveli aina työmatkat. Hän olikin ikäisekseen hyvässä kunnossa. Hänellä oli todennäköisesti ollut rankka lapsuus. Hän oli syntynyt ja kasvanut Siperiassa. Hänen isänsä oli maanviljelijä, joka oli myös toiminut läheisen vankileirin yövalojen sytyttäjänä. Olot olivat olleet todennäköisesti ankarat, koska hän karkasi kotoaan 14-vuotiaana. Hän meni ammattikouluun. Ammattikoulun jälkeen hän toimi jonkin aikaa sähkömiehenä, kunnes voitti koulutuspaikan Moskovan insinööri- ja fysiikkainstituutissa. Valmistuttuaan vuonna 1959 hän työskenteli esimiehenä Komsomolsk-on- Amurin pikkukaupungissa. Siellä asennettiin ydinreaktoreita sukellusveneisiin. Vuonna 1973 hän sai työpaikan rakenteilla olevasta Tsernobylistä.
Diatlovin on täytynyt todella rakastaa ydinvoimaa, koska hän oli altistunut säteilylle jo ennen tuloaan Tsernobyliin. Hän oli ollut osallisena reaktorionnettomuudessa ja saanut valtavan säteilyannoksen, 100 remiä (eli 1000 mSv). Sellainen annos aiheuttaa usein säteilysairauden ja saattaa olla jopa tappava. Meillä ihmisillä on kuitenkin geneettistä vaihtelua sen verran paljon, että ihmiset kestävät säteilyä huomattavan eri tavoin. Diatlov oli kestävä, mutta hänen toinen poikansa ei. Poika kuoli leukemiaan 9-vuotiaana ja haudattiin Komsomolsk-joen rannalle. Täytyy tosin huomauttaa, että lapset ylipäätänsä kestävät säteilyä huonommin kuin aikuiset ja leukemia ei välttämättä ollut seurausta säteilystä.
Diatlov oli pelolla johtava ihminen. Hän ei voinut sietää sluibailijoita, eikä niitä, jotka eivät totelleet hänen käskyjään kirjaimellisesti, koska hän oli mielestään aina oikeassa. Vaikka hän vaati alaisiltaan ehdotonta kuuliaisuutta, hän ei itse aina totellut ylempien käskyjä, jos käskyt eivät olleet hänestä järkeviä. Tottelemattomuuden syy oli hänen vankkumaton uskonsa omaan erehtymättömyyteensä. Hänen kova uskonsa itseensä ei tosin kummunnut tyhjästä. Hän ei ollut toimistossa kököttäviä pomoja, vaan hän vaelteli pitkin voimalaa tutkien koneita, etsien mahdollisia vuotoja, huolestuttavia signaaleja ja valvoen työntekijöiden työntekoa. Hän oli perehtynyt huolella reaktoriin ja sen toimintajärjestelmiin. Hän opiskeli jatkuvasti reaktoriin ja ydinvoimaan linkittyvää matematiikkaa, fysiikkaa, mekaniikkaa, termodynamiikkaa ja sähkötiedettä. Kuitenkin tästä huolimatta jopa hänen täytyi myöntää, että Tsernobylin RBMK-1000 – reaktorissa oli jotain käsittämätöntä.
Mihin Diatlovin johtamistyyli johtaa? Kun johtaja pitää itseään erehtymättömänä, häntä ei saa kyseenalaistaa millään tavoin. Jo kysymysten esittäminen on räjähdysherkkää puuhaa. Jos johtaja on omasta mielestään erehtymätön, niin kyseenalaistaminen on vaarallista tai vähintäänkin se johtaa raivokohtaukseen, joten alaiset joutuvat sopeutumaan. Tuollaisessa ilmapiirissä sopeutuminen tarkoittaa sitä, että on viisainta totella. Totteleminen on helpointa, jos ei ajattele tai perehdy asioihin liian syvällisesti. Tässä oli siis yksi Tsernobylin ydinonnettomuuskatastrofin aineksista
mutta se oli vain yksi monien joukossa, eikä suinkaan pahin. Ydinsyy oli itse ydinreaktorissa, josta aion seuraavaksi kirjoittaa, jotta ymmärtäisin itsekin paremmin.