Tarkoituksenani oli lähteä elokuussa kolmen valtakunnan vaellukselle, mutta karvain mielin jouduin toteamaan viime viikonloppuna, että sairastamiseni ovat vieneet vaelluskunnon. Tein kaksi koevaellusta, jotka eivät kumpikaan olleet edes helpoimman päivän pituisia. Sunnuntainen koevaellus oli lisäksi täysin tasamaalla, mutta edellispäivän kokeilun vuoksi se vei täysin mehut. Onnistuin kuitenkin näkemään oudon olion.
Vaellus on aina avartava ja opettavainen kokemus, silloinkin kun se on pettymys ja kohdistuu moneen kertaan kolutuille kotitienoon poluille.
Siirrän suunnitelmaani vuodella. Vuoden aikana ehdin toivottavasti hiljalleen kehittää itselleni rautaisen kävely- ja vaelluskunnon. Hiljaa hyvä tulee!
Elokuun alusta aion kävellä päivittäin vähintään ne ”maagiset” 10000 askelta. Heinäkuun keskityn selviytymään työpäivistäni kunnialla. Vielä lääkitsemätön kilpirauhasen vajaatoiminta väsyttää kovin vaatien niin pitkiä yöunia, että unien yhdistäminen työelämään on jo oma haasteensa.
Joskus luovuttaminen on viisautta, varsinkin kun tunturista ei tulla pois kuin kävellen tai helikopterikyydillä. Tyhmää olisi ollut lähteä, kun kuntoa ei ole leppoisaan sunnuntaikävelyyn (tosin minulla oli 13 kilon rinkka selässä) ja kroppaa riivaavat krooniset kivut. Voin siten täydellä sydämellä vannoa, että luovuttaminen ei johtunut motivaation puutteesta.