Olen aina rakastanut puita, kaikenlaisia puita. Lapsena rakkaus ilmeni mm. sillä tavoin, että pidin kaikkia scifi-elokuvia ja uutiskatsauksia avaruuslennoista masentavina. Kun minulta kysyttiin syytä, sanoin että kun missään ei ole puita. Miten kukaan haluaisi paikkaan, missä ei ole puita? Moni ehkä, mutta minä en. Sanoin, että jos maailma olisi tuhoutumassa ja avaruusalus olisi lähdössä viemään ihmisiä turvaan avaruuteen, niin minä jäisin vapaaehtoisesti vilkuttamaan lähtijöille.
Nykyään kävelen lähimaastossa, monesti kolutuilla poluilla ja katselen ahnaasti niiden varrella olevia puita kuin en olisi niitä ennen nähnyt, enkä kohta tulisi näkemäänkään. Miten hienoa ja kauniita nuo kaikki ovat, vaikka eivät mitään ikipuita olekaan. Tosin kyllä Espoon Leppävaarasta löytyy usean sadan vuoden vanhoja puita, jotka ovat kuin ihmeen kaupalla säästyneet ihmisen tuhovoimalta eli käsittämättömältä hakkuuinnolta. Suurin osa puustosta on toki suhteellisen nuorta, mutta en katso karsaasti nuorempiakaan.
Olen myös jo menneeksi muuttuneena kesänä lukenut puista. Richard Powersin Ikipuita tahkosin koko kesän. Kirjassa oli hienoja hetkiä, kauniita kuvauksia puista ja niiden kyvyistä, mutta myös mielestäni turhanaikaista juonella kikkailua. Jälkimmäinen tosin taitaa johtua entistäkin surkeammaksi muuttuneesta keskittymiskyvystäni. Silloin kaikki hieno ja monimutkainen ja arvoituksellinen hulahtaa aivojeni läpi jälkiä jättämättä. Ja jos ei tajua jotain, ihmisen mieli alkaa syyttää sitä tylsäksi, vaikka oikeasti kyseessä on oman järjen vajavaisuus, tyhjyyttä kumiseva pääkoppa.
Powersin Ikipuissa oli puuaktivisteja, jotka suojelivat puita kirjaimellisesti henkensä kaupalla. He antoivat itselleen puiden nimiä aktivistinimikseen, mm. Mulperipuu, Neidonhiuspuu ja Vaahtera. Ryhdyin pohtimaan, minkä puun nimen itselleni antaisin. Kaikki puut ovat niin hienoja, kukin tavallaan. Haavan lehtien havinaa en koskaan väsy kuuntelemaan. Havina aina 
ilahduttaa ja surussa kummasti lohduttaa. Lehdet kuitenkin ilmaantuvat myöhään ja varisevat pois talveksi. Tosin puun rungot ja oksat ovat nekin kauniita katsella, niin graafisia. Mutta kuitenkin viime aikoina olen huomannut, että katselen eniten mäntyjä ja ihastelen niiden rakenteen monimuotoisuutta. Mäntyjen rakenne vaihtelee niin paljon kasvupaikan suhteen: on jykeviä honkia, pitkulaisia petäjiä ja käppyrämäntyjä. Vaikka rungoissa näkyisi tulennuolemia jälkiä, niin mänty senkun porskuttaa. Niinpä olisin varmaan mänty, vaikka sana itsessään ei ole kovin kaunis.
