Vietin teinini kanssa juhannusta Tallinnasta. Hotellissa lepäillessäni kuuntelin Helena Kastikaisen äänikirjaa Kävele, unohda ja rakasta. Ensimmäisenä koronakeväänä Helena Kastikainen keksi haastaa itsensä lähtemällä kävelemään halki Suomen Helsingistä Nuorgamiin, kun työt loppuivat koronasulun myötä. Kolmessa viikossa hän teki lähtövalmistelut ja lähti sitten kesän alussa matkaan.
Ensimmäinen kävelypäivä oli Kastikaiselle katastrofi, hän eksyi Sipoon korven kansallispuistossa ja vesi loppui kesken kaiken. Sinnikkäästi hän kuitenkin päätti jatkaa matkaa olihan kävely myös työtehtävä. Matkan aikana oli tarkoitus väsätä blogia ja podia. Sipoon korvesta suivaantuneena hän päätti kuitenkin unohtaa kauniit kansallispuistot sekä muut kiertotiet ja alkaa taivaltaa valtateiden viertä pitkin, siten taival taittuisi paljon joutuisammin.
Maisemat teiden vierellä alkoivat matkan edetessä yksitoikkoisuudessaan kyllästyttää, koska koko Suomi tuntui olevan lähes pelkkää havumetsää. Jos Kastikainen ei olisi tehnyt matkaa niin hitonmoisessa kiireessä, olisi hänellä ehkä ollut aikaa katsella tarkemmin valtateiden vierellä olevia havumetsiä. Suurin osa havumetsistä toki ovat istutusmetsiä, mäntypeltoja tai kuusipeltoja. Varmasti kuitenkin metsien laadussa oli eroja ja eri-ikäisiä metsiäkin matken varrelle taatusti siunaantui. Toki Kastikainen joskus innostui ylistämään maisemia ja selvästi nautti aamuhetkistä järvien rannalla, mutta kiire ei ainakaan auttanut Kastikaista syventämään pelon värittämää luontosuhdetta.
Ilkeästi myös tölväisen pienen muunnelman vegaani-vitsistä: ”Mistä tietää, että ihminen on introvertti? No, hän kertoo kyllä sen.” Kastikainen kertoo tämän ominaisuuden itsestään useita kertoja. Jos hän ei niin sitä olisi korostanut, en olisi ryhtynyt miettimään, mitä tarkoitamme kun puhumme introventtiydestä. Olen toki Kastikaisen kanssa samaa mieltä, että introvertti lienee ihminen, joka kaipaa yksinoloa säännöllisen tasaisesti ladatakseen akkunsa. Tuon perusteella minäkin olen introvertti, vaikka varmaan kaikki tuttuni leimaavat minut ekstrovertiksi, koska en kuulemma ikinä jää sanattomaksi ja olen muutenkin raivostuttava hölöpölö. Kuitenkin introvertti Kastikainen teki kaikkensa pystyäkseen pääsemään elokuun puolessavälissä pidettävien ystävien häihin. Eikös introvertit ole yleensä vaan onnessaan, kun pääsevät luistamaan seurapiiritapahtumista? ”Olisi niin kiva tulla, mutta olen silloin paarustamassa jossain Perä-Pohjolassa”. Ehkä tässä nyt ilkeilen ja käsitän väärin ihan tahallisesti.
Jos vähänkin kuuntelee sanojen välejä, käy selväksi, että Kastikaisen motivaattori vaellukseen oli työvajeen täyttäminen, hän haluaa keksiä jonkin suuren haasteen itselleen ja saa idean, tekee siitä työtehtävän ja haluaa suorittaa sen kunnialla, mutta mahdollisimman nopeasti. Häät ovat kiireelle todella hyvä tekosyy, joka toki on osittain aito, koska taisi olla kyseessä läheisten ystävien häät. Kastikainen suorittaa rankan työtehtävänsä todella urheasti, mielensä sekä rakkulaiset jalkansa likoon laittaen. Hän nyt ei vain satu olemaan mikään luontoihminen, eikä mikään vaeltajatyyppikään. Nostan hattua ja kumarran kuitenkin suoritukselle. Moni ei olisi siihen pystynyt.
Ilkeyteni syy taitaa kuitenkin olla minussa itsessäni ja omassa tilanteessani, eikä Kastikaisen viihdyttävä ja mukava kuunneltava ole kuin sijaiskärsijä, johon kohdistan selkäsärkyni ärsyttämät tunteeni. Minulla on suunnitteilla kolmen valtakunnan vaellus elokuun alussa, mutta tällä hetkellä mystinen selkäsärky vie minusta kaikki mehut. Jos syy ei selviä ja/tai selkäkipu parane, en pysty lähtemään vaellukselle ja minähän haluan lähteä. Jos olisin Kastikainen, jolla on nuoruutta ja terveyttä, olisin hänenä ottanut puolen vuoden irtioton. Kulkenut pitkin korpia ja syrjäisiä vaellusreittejä. Tarkastelut, miten luonto muuttuu pituuspiirien myötä. Kulkenut hitaasti ja kuulostellen. Ehkäpä minä vielä paranen ja ehkäpä saan tulevaisuudessa Kastikaisen inspiroimana suorittaa omanlaiseni vaelluksen etelästä pohjoiseen, rauhassa ja kiireettä ilman aikataulupaineita.