Ihminen ei ole vain ihmisyksilö, vaan holobiontti

Sain juuri luettua loppuun Sami Keton Enemmän kuin sapiens: kasvu elonkirjon jäseneksi. Kirja on mielenkiintoinen ja hieno luontofilosofinen teos.

Mene teoksen tietoihin

Luulisin, että kirjan ydinsanoma on se, että ihminen ei pärjää todellakaan yksin ja ihminen on aina ollut osa luonnon verkostoa jo evoluution alkuhämäristä asti ennen ihmisyyttä. Me monisoluiset emme ole koskaan olleet yksilöitä. Meillä on aina ollut kumppanimme sisällämme, esimerkiksi mitokondriomme (tärkeät energiatehtaamme) ovat muinaisia bakteereja, jotka edelleen solujemme sisällä lisääntyvät kuin bakteerit konsanaan. Me jokainen ihmisyksilö kannamme sisällämme aikamoista ekosysteemiä, mm. suolistossamme. Olemme siis holobiontteja, monien lajien kokonaisuuksia. Sisäisen yhteistyön lisäksi meillä on aina ollut ulkoisia kumppanuuksia ja kilpailijoita ja niitä jotka meille ovat samantekeviä, mutta voivat olla tärkeille kumppaneillemme elintärkeitä, joten siten ne eivät sittenkään ole meille samantekeviä. Pysyitkö mukana ajatuksenjuoksussani? Jos et, älä huoli, kannattaa tarttua Keton kirjaan, hän selittää asiat selkeämmin ja syvällisemmin.

Kirjassa johdatellaan lukijaa kohti päämäärää, joka on hyvä elonkirjon jäsenyys. Silloin ihminen myöntää ettei ole niin erityinen, luopuu ihmisyyden kollektiivisesta narsismista. Tässä auttaa ekososialisaatio ja ekoindividuaatio, onhan ihminen sekä yhteisön jäsen että yksilö (ainakin omasta mielestään ja jonkinlainen yksittäinen kokonaisuus muidenkin mielestä). Prosessi nopeutuu kun harjoitetaan ekososiaalista kasvatusta, jossa tiputetaan ihminen sopivasti jalustaltaan ja laitetaan ihminen vaalimaan ympäristöä vaurioittamisen sijaan. Kerrotaan vaikka, että kestävässä kehityksessä on kolme eri ulottuvuutta: ekologinen, sosiaalinen ja ekonominen. Näistä ekologinen on ensisijainen, koska ilman sitä ei voi olla näitä muita ulottuvuuksia. Seuraavaksi tärkeintä on sosiaalinen kestävyys. Talous on vain väline, jolla voidaan ohjailla maapallon rajallisia resursseja kohtuulliseen kulutukseen, ja edistää sosiaalista tasavertaisuutta. Kapitalismissa nämä ulottuvuudet on usein käsitetty rinnakkaisina, jopa niin että talous on tärkeintä.

Lukemisen varrella tulee luettua kaikenlaista mielenkiintoista, oivaltavaa ja ajattelemisen arvoista.
Translaki kun on nyt tapetilla, niin voisin nostaa yhden lainauksen kirjasta: ”Se, joka yrittää kaventaa seksuaalisuuden kirjoa luontoon vedoten, ei tunne luontoa. Uskomukset luonnossa esiintyvästä tyypillisestä sukupuolisuudesta eivät nimittäin pidä paikkansa.” Niinpä niin, sukupuoli kuin lajikin ovat enemmänkin jatkumoja kuin selkeärajaisia erillisyyksiä.

Edellisestä pääsee kätevästi geeneihin. Geenit eivät ole niin kivoja, yhden ominaisuuden tuottamia yksikköjä, kuin monet tutkijat ja politiikot toivoivat. Sen vuoksi Human genome – hankkeeseen syydettiin valtavasti rahaa ja toiveita, mutta tulos oli kauhistus ja pettymys.  Ihmisten geenimäärä oli paljon vähäisempi kuin kuviteltiin, vain 20000. Hävisimme geenien määrässä esimerkiksi sipulille, jolla on 60000 geeniä. Kaiken lisäksi suurin osa DNA:sta vaikutti olevan vain roskaa ja tilkettä. 98 prosenttia DNA:sta ei osallistunut minkään geenin koodaukseen. Miten siis selittyy se, että ihminen on aika paljon touhukkaampi kuin sipuli? Taas päädytään yhteistoimintaan: geenit tuottavat yhdessä erilaisia ominaisuuksia, erilaiset säätelymekanismit aktivoivat ja sammuttelevat geenejä tarpeen mukaan tai tarpeiden vastaisesti, ja ynnä muuta sellaista, mitä emme vielä lainkaan ymmärrä. Joka tapauksessa yhden geenin ihmeet tai sairaudet ovat hyvin harvinaisia.  Ai niin, ja kaikki DNA:n geenit eivät välttämättä ole peräisin pelkästään vanhemmiltamme, vaan jotkut virukset osaavat ujuttautua DNA:mme sekaan. Seuraukset voivat olla (jopa positiivisesti) yllättäviä (harvinaista!) tai olemattomia. 

Kuten jo aiemmin vihjailin, kapitalistisen sosialisaation läpikäynyt ihminen tuntuu välillä vain ymmärtävän talouden ”kieltä”. Sen vuoksi on joskus hyvä muistutella ekologisesta velasta. Suomalainen kuluttaa luonnonvaroja maaliskuun loppuun luonnonvarojen rajoissa, mutta sen jälkeen jatkuva kulutus on silkkaa velkaa. Jos muu maailma olisi yhtä tuhlailevan kuluttelevaista sakkia kuin suomalaiset, tarvittaisiin lisää neljä maapalloa. Toivoisin Petteri Orpon olevan edes yhtä huolisaan ekologisesta velastamme kuin on valtion velasta.  Ekologista velkaa ei kerry pelkästään ilmastonmuutosta kiihdyttävistä asioista vaan myös luontokatoon.  Keto kertookin näin: ”Ilmastonmuutosta on syytä pitää vakavana ongelmana, koska se voi muuttaa ihmisten yhteiskunnasta lähes kaiken ja muutoksessaan aiheuttaa paljon kärsimystä ja lisää ongelmia. Mutta luontokato uhkaa viedä ihmiselämän edellytykset kokonaisuudessaan.

Luontokato on monelle hankalasti hahmotettava asia. Ennen puhuttiin lajikadosta, mutta (me) biologit emme erityisemmin tykkää termistä. (Henkilökohtaisesti en hirveästi tykkää luontokadostakaan, vaan suosisin mieluummin monimuotoisuuden hupenemista.) Laji on häilyvä käsite. Keto ilmaisee asian taas paremmin kuin minä: ”Tarkkaan ottaen lajia ei voi edes suojella, vaan suojelun kohteena ovat yksilöt ja populaatiot. Yksilöiden ja populaatioiden suojelu taas edellyttää, että niille on sopivia elinympäristöjä. Ekosysteemin elinvoimaisuutta määrittelevät lajimäärän sijaan paremmin toiminnalliset piirteet: mitä suurempi ekologisten toiminnallisten piirteiden monimuotoisuus, sen elinvoimaisempi ja sietokykyisempi ekosysteemi.” Tässä vähän kuitenkin puolustan lajimäärää, että se on paremman tiedon puutteessa kuitenkin suhteellisen hyvä ilmaisin toiminnallisuudesta, koska mitä enemmän lajeja jostain ekosysteemistä löytyy,  niin on oletettavaa siellä löytyvän myös erilaisia toiminnallisuuksia. 

Keto kirjoittaa myös paljon ja hienosti eläinsuhteistamme, mm. kuinka typerää on vertailla ihmisten ja eläinten älykkyyttä, varsinkin vain ihmisnäkökulmasta. Eläintuotantoa hän ei voi olla sivuamatta tässä kirjassa. Siitä ei puhuta kamalasti, mutta esimerkit ovat kaikessa oivallisuudessaan karmivia. Keto perustelee seuraavalla esimerkillä hyvin, miksi metsästyksestä ei ole teollisen eläintuotannon korvaajaksi. Yhdysvalloissa tapetaan vuosittain yli 8 miljardia kanaa ja muista linnuista kalkkunoita yli 200 miljoonaa. Jos näiden tehotuotettujen lintujen korvaajiksi metsästettäisiin Yhdysvaltain villejä sorsalintuja, niin ne loppuisivat alle 3 viikossa. Ja niitä ei lisää tulisi. Toisin sanoen ne kuolisivat sukupuuttoon. Ekologisista rajoista emme voi neuvotella. Niitä ei voi muuttaa kuin ehkä hetkellisesti. Sosiaalisista asioista voimme neuvotella, kuten olisiko aika edes vähentää lihansyöntiä.

Nurmikoista voisimme myös neuvotella. Muutettaisiinko nuo vihreät autiomaat niityiksi? Siinä neuvotellussa voisi auttaa rahanäkökulma. Hyvinkään kaupunki on tehnyt laskelmia siitä, että nurmikon kustannukset ovat noin kymmenkertaisia niityn hoitokustannuksiin verrattuna. Nurmikot ovat muuten Yhdysvalloissa runsain kasteltava viljelykasvi.  Olisiko aika muuttaa näkökulmaa luontoon? Olisi, jos minulta kysytään.

Lukekaa siis ihmeessä ajatuksia herättävä ja avartava Sami Keton kirja! Hän on biologi ja kasvatustieteilijä, ja sen kyllä huomaa, siis positiivisella tavalla.

Unohtakaa Mars, osa 2

En ole pitkään aikaan bloggaillut. On ollut muka kiire. Viimeksi tein nolohkon kirjoitelman, jossa vaahtosin yhdestä vakioaiheestani eli kuinka älytöntä on edes ajatella Marsin valloitusta. Jos joku ei halua kuunnella paasaustani, ei kannata kuulteni edes mainita nimeä Elon Musk tai muita avaruuteen havittelevia miljardöörejä nimeltä.

No, eilen sain suoritettua loppuun erään työtehtävän, joka oli verottanut energiaani. Sen kunniaksi aloin valmistautua toiseen. Sen suorittamiseksi minun on luettava kasa ekokirjoja. Tartuin hetken pähkäiltyäni Sami Keton Enemmän kuin sapiens – kirjaan. Keto sai minut heti puolelleen, koska hän on yhtä ”Marsvastainen” kuin minä. Hänen perustelunsa ovat vain vankemmalla tietopohjalla.

Tässä kooste Sami Keton perusteluista, miksi Mars on syytä unohtaa:


1. Meille tärkeät bakteerit saattaisivat tuhoutua Marsissa tai vähintäänkin monimuotoisuus heikkenisi.

Me ihmiset emme ole koskaan olleet yksilöitä, eivätkä ole olleet edes meressä lilluneet esi-isämme, esim. yksisoluiset aitotumalliset. Meidän elämämme on aina riippunut bakteeriseuralaistemme varassa. Mutta bakteeriyhteisö ei menesty elinympäristövajeessa, kuten kansainvälisellä avaruusasemalla, joka sentään seilaa maan kiertoradalla, eikä kunnon avaruudessa. Avaruudessa oleilun on huomattu heikentävän mikrobiomiamme. Aineenvaihdunnan ja ruoansulatuksen heikennyksen lisäksi mikrobiomilla uumoillaan olevan vaikutusta myös pollaan.


2. Tarvitsemme elinympäristön moninaisuutta ja maan vetovoimaa.

Suora lainaus Ketolta:”Ihminen eliönä on kehittynyt useiden miljoonien vuosien ajan juuri tietynlaisessa ympäristössä ja esimerkiksi juuri tietynlaisessa painovoimassa.” Avaruuden painottomuudessa ihmisen lihakset ja luut heikentyvät. Sen vuoksi kv-avaruusasemalla astronautit ja kosmonautit joutuvat kuntoilemaan päivittäin.


3. Jo matka Marsiin on haaste.

Edellä mainitut ongelmat ilmenevät tietysti jo matkalla Marsiin. Ilman maapallon magneettikenttää, joka suojaa kosmiselta säteilyltä, matkaajat altistuvat säteilylle. Matka on kuin pitkä koronaeristys ja voi sen vuoksi aiheuttaa psykologisia haasteita. Nämä kaikki matkan aikaiset ongelmat vain pahenevat itse Marsin kamaralla.


4. Mars on myrkyllinen ja jäinen helvetti.

Jos Marsiin matkannut joutuisi jostain syystä Marsin kamaralle ilman suojavarusteita eli Marspukua, hän kuolisi hetkessä.  Marsin matalassa ilmanpaineessa veri alkaisi kiehua ja kuolema tulisi sekunneissa. Jos unohdetaan ilmanpaine ja keskitytään Marsin ilmakehään, joka on 95 % hiilidioksidia, niin kuolemaa joutuisi odottelemaan jokusen minuutin. Jos unohdetaan nämä, niin onhan Marsissa muutakin kohtalokasta, kuten 63-153 asteen pakkasia ja myrkyllistä pölyä. Tietysti myös säteily on tappavaa, joskin se tappaa hitaammin.

5. Marsin maankaltaistaminen (terraformaatio) ei onnistu.

Jos ajatellaan, että hankala ilmanpaine pitäisi saada maan ilmanpaineen kaltaiseksi, pitäisi se suurentaa 180 kertaisesti.  Suurentaminen voisi onnistua pumppaamalla hiilidioksidia, mutta ai niin, sitähän on jo Marsissa 95 prosenttia.  Marsissa ei ole myöskään riittävästi mineraaliresursseja, joiden avulla saataisiin ihmiselle sopiva kasvihuoneilmiö aikaiseksi. Mineraaleja kyllä löytyy avaruudessa kiertelevistä asteroideista ja komeetoista. Ehkäpä aina kekseliäs ihminen voisi houkutella niitä törmäilemään Marsiin. Tosin idea taitaa olla tuhoon tuomittu, koska niitä tarvittaisiin tuhansittain. Ja idea vaikuttaa rehellisesti sanoen aika riskialttiilta.

6. Meillä on tosi vähän dataa avaruuden vaikutuksesta ihmisen terveyteen ja sekin vähä on masentavaa.

Jospa laskeuduttaisiin lopuksi Marsin pinnalta kansainväliselle avaruusasemalle, josta meillä on sentään kokemusta ja tutkimustakin.  Sieltäkään meillä ei ole kovin pitkäaikaista tutkimusaineistoa, sillä kukaan ihminen ei ole oleskellut avaruudessa täyttä kahta vuotta. Tiedämme kuitenkin, kuten olen aiemmin todennut, että mikrobiomi heikkenee ja osteoporoosi uhkaa. Meillä on kuitenkin myös mielenkiintoinen kaksoskoe. Identtiset astronauttikaksoset ovat olleet koe-eläiminä.  Kaksosista Scott lähti vajaan vuoden lennolle, kun taas Mark-veli jäi maankamaralle.  Ennen Scottin lähtöä tehtiin erinäisiä testejä ja maahan paluun jälkeen testausta on jatkettu. Scott parka ei enää pärjää kognitiivisissa testeissä kuin ennen.  Testitulokset eivät ole palautuneet avaruusmatkaa edeltävälle tasolle. Mark on nyt se fiksumpi veli, kun ennen olivat tasoissa. Sorry Scott!