Sain juuri luettua loppuun Sami Keton Enemmän kuin sapiens: kasvu elonkirjon jäseneksi. Kirja on mielenkiintoinen ja hieno luontofilosofinen teos.
Luulisin, että kirjan ydinsanoma on se, että ihminen ei pärjää todellakaan yksin ja ihminen on aina ollut osa luonnon verkostoa jo evoluution alkuhämäristä asti ennen ihmisyyttä. Me monisoluiset emme ole koskaan olleet yksilöitä. Meillä on aina ollut kumppanimme sisällämme, esimerkiksi mitokondriomme (tärkeät energiatehtaamme) ovat muinaisia bakteereja, jotka edelleen solujemme sisällä lisääntyvät kuin bakteerit konsanaan. Me jokainen ihmisyksilö kannamme sisällämme aikamoista ekosysteemiä, mm. suolistossamme. Olemme siis holobiontteja, monien lajien kokonaisuuksia. Sisäisen yhteistyön lisäksi meillä on aina ollut ulkoisia kumppanuuksia ja kilpailijoita ja niitä jotka meille ovat samantekeviä, mutta voivat olla tärkeille kumppaneillemme elintärkeitä, joten siten ne eivät sittenkään ole meille samantekeviä. Pysyitkö mukana ajatuksenjuoksussani? Jos et, älä huoli, kannattaa tarttua Keton kirjaan, hän selittää asiat selkeämmin ja syvällisemmin.
Kirjassa johdatellaan lukijaa kohti päämäärää, joka on hyvä elonkirjon jäsenyys. Silloin ihminen myöntää ettei ole niin erityinen, luopuu ihmisyyden kollektiivisesta narsismista. Tässä auttaa ekososialisaatio ja ekoindividuaatio, onhan ihminen sekä yhteisön jäsen että yksilö (ainakin omasta mielestään ja jonkinlainen yksittäinen kokonaisuus muidenkin mielestä). Prosessi nopeutuu kun harjoitetaan ekososiaalista kasvatusta, jossa tiputetaan ihminen sopivasti jalustaltaan ja laitetaan ihminen vaalimaan ympäristöä vaurioittamisen sijaan. Kerrotaan vaikka, että kestävässä kehityksessä on kolme eri ulottuvuutta: ekologinen, sosiaalinen ja ekonominen. Näistä ekologinen on ensisijainen, koska ilman sitä ei voi olla näitä muita ulottuvuuksia. Seuraavaksi tärkeintä on sosiaalinen kestävyys. Talous on vain väline, jolla voidaan ohjailla maapallon rajallisia resursseja kohtuulliseen kulutukseen, ja edistää sosiaalista tasavertaisuutta. Kapitalismissa nämä ulottuvuudet on usein käsitetty rinnakkaisina, jopa niin että talous on tärkeintä.
Lukemisen varrella tulee luettua kaikenlaista mielenkiintoista, oivaltavaa ja ajattelemisen arvoista.
Translaki kun on nyt tapetilla, niin voisin nostaa yhden lainauksen kirjasta: ”Se, joka yrittää kaventaa seksuaalisuuden kirjoa luontoon vedoten, ei tunne luontoa. Uskomukset luonnossa esiintyvästä tyypillisestä sukupuolisuudesta eivät nimittäin pidä paikkansa.” Niinpä niin, sukupuoli kuin lajikin ovat enemmänkin jatkumoja kuin selkeärajaisia erillisyyksiä.
Edellisestä pääsee kätevästi geeneihin. Geenit eivät ole niin kivoja, yhden ominaisuuden tuottamia yksikköjä, kuin monet tutkijat ja politiikot toivoivat. Sen vuoksi Human genome – hankkeeseen syydettiin valtavasti rahaa ja toiveita, mutta tulos oli kauhistus ja pettymys. Ihmisten geenimäärä oli paljon vähäisempi kuin kuviteltiin, vain 20000. Hävisimme geenien määrässä esimerkiksi sipulille, jolla on 60000 geeniä. Kaiken lisäksi suurin osa DNA:sta vaikutti olevan vain roskaa ja tilkettä. 98 prosenttia DNA:sta ei osallistunut minkään geenin koodaukseen. Miten siis selittyy se, että ihminen on aika paljon touhukkaampi kuin sipuli? Taas päädytään yhteistoimintaan: geenit tuottavat yhdessä erilaisia ominaisuuksia, erilaiset säätelymekanismit aktivoivat ja sammuttelevat geenejä tarpeen mukaan tai tarpeiden vastaisesti, ja ynnä muuta sellaista, mitä emme vielä lainkaan ymmärrä. Joka tapauksessa yhden geenin ihmeet tai sairaudet ovat hyvin harvinaisia. Ai niin, ja kaikki DNA:n geenit eivät välttämättä ole peräisin pelkästään vanhemmiltamme, vaan jotkut virukset osaavat ujuttautua DNA:mme sekaan. Seuraukset voivat olla (jopa positiivisesti) yllättäviä (harvinaista!) tai olemattomia.
Kuten jo aiemmin vihjailin, kapitalistisen sosialisaation läpikäynyt ihminen tuntuu välillä vain ymmärtävän talouden ”kieltä”. Sen vuoksi on joskus hyvä muistutella ekologisesta velasta. Suomalainen kuluttaa luonnonvaroja maaliskuun loppuun luonnonvarojen rajoissa, mutta sen jälkeen jatkuva kulutus on silkkaa velkaa. Jos muu maailma olisi yhtä tuhlailevan kuluttelevaista sakkia kuin suomalaiset, tarvittaisiin lisää neljä maapalloa. Toivoisin Petteri Orpon olevan edes yhtä huolisaan ekologisesta velastamme kuin on valtion velasta. Ekologista velkaa ei kerry pelkästään ilmastonmuutosta kiihdyttävistä asioista vaan myös luontokatoon. Keto kertookin näin: ”Ilmastonmuutosta on syytä pitää vakavana ongelmana, koska se voi muuttaa ihmisten yhteiskunnasta lähes kaiken ja muutoksessaan aiheuttaa paljon kärsimystä ja lisää ongelmia. Mutta luontokato uhkaa viedä ihmiselämän edellytykset kokonaisuudessaan.”
Luontokato on monelle hankalasti hahmotettava asia. Ennen puhuttiin lajikadosta, mutta (me) biologit emme erityisemmin tykkää termistä. (Henkilökohtaisesti en hirveästi tykkää luontokadostakaan, vaan suosisin mieluummin monimuotoisuuden hupenemista.) Laji on häilyvä käsite. Keto ilmaisee asian taas paremmin kuin minä: ”Tarkkaan ottaen lajia ei voi edes suojella, vaan suojelun kohteena ovat yksilöt ja populaatiot. Yksilöiden ja populaatioiden suojelu taas edellyttää, että niille on sopivia elinympäristöjä. Ekosysteemin elinvoimaisuutta määrittelevät lajimäärän sijaan paremmin toiminnalliset piirteet: mitä suurempi ekologisten toiminnallisten piirteiden monimuotoisuus, sen elinvoimaisempi ja sietokykyisempi ekosysteemi.” Tässä vähän kuitenkin puolustan lajimäärää, että se on paremman tiedon puutteessa kuitenkin suhteellisen hyvä ilmaisin toiminnallisuudesta, koska mitä enemmän lajeja jostain ekosysteemistä löytyy, niin on oletettavaa siellä löytyvän myös erilaisia toiminnallisuuksia.
Keto kirjoittaa myös paljon ja hienosti eläinsuhteistamme, mm. kuinka typerää on vertailla ihmisten ja eläinten älykkyyttä, varsinkin vain ihmisnäkökulmasta. Eläintuotantoa hän ei voi olla sivuamatta tässä kirjassa. Siitä ei puhuta kamalasti, mutta esimerkit ovat kaikessa oivallisuudessaan karmivia. Keto perustelee seuraavalla esimerkillä hyvin, miksi metsästyksestä ei ole teollisen eläintuotannon korvaajaksi. Yhdysvalloissa tapetaan vuosittain yli 8 miljardia kanaa ja muista linnuista kalkkunoita yli 200 miljoonaa. Jos näiden tehotuotettujen lintujen korvaajiksi metsästettäisiin Yhdysvaltain villejä sorsalintuja, niin ne loppuisivat alle 3 viikossa. Ja niitä ei lisää tulisi. Toisin sanoen ne kuolisivat sukupuuttoon. Ekologisista rajoista emme voi neuvotella. Niitä ei voi muuttaa kuin ehkä hetkellisesti. Sosiaalisista asioista voimme neuvotella, kuten olisiko aika edes vähentää lihansyöntiä.
Nurmikoista voisimme myös neuvotella. Muutettaisiinko nuo vihreät autiomaat niityiksi? Siinä neuvotellussa voisi auttaa rahanäkökulma. Hyvinkään kaupunki on tehnyt laskelmia siitä, että nurmikon kustannukset ovat noin kymmenkertaisia niityn hoitokustannuksiin verrattuna. Nurmikot ovat muuten Yhdysvalloissa runsain kasteltava viljelykasvi. Olisiko aika muuttaa näkökulmaa luontoon? Olisi, jos minulta kysytään.
Lukekaa siis ihmeessä ajatuksia herättävä ja avartava Sami Keton kirja! Hän on biologi ja kasvatustieteilijä, ja sen kyllä huomaa, siis positiivisella tavalla.