Valtavasti tietoa valtameristä ja ilmastonmuutoksesta

Jessica Haapkylän Valtameret ja ilmastonmuutos sisältää valtaisasti tietoa valtameristä ja ilmastonmuutoksesta. Tai itse asiassa varmaan tietoa on verrattuna todellisuuteen tosi vähän, mutta siihen nähden kuin minä ja ylipäätänsä ihmiset tiedämme meristä todella paljon. Tiedonmäärä myös uuvutti minua lukijana. Kirjan tarkoitus ei ole viihdyttää, vaan tarjota tietoa, eikä siinä ole mitään pahaa, mutta se raskasta minulle (meille) pirstaleisen ajan kasvateille, joiden mielenkiinto ja vähäinen keskittymiskyky pidetään yllä viihteellä.

Valitukset kirjan vaativuudesta sikseen ja asiaan. Edellisessä postauksessa kirjoitin yleisesti valtamerien vaikutuksesta, kelppimetsistä ja mikrolevistä. Nyt polskitaan läpi meriruohoniittyjen, rämmitään mangrovemetsissä ja sukellellaan koralliriutoilla sekä surraan kalakantojen kovia kohtaloita.

Meriruohoniittyjen massiivinen merkitys hiilinieluina

Meriruohoniittyjä kasvaa rannikoiden tuntumassa kaikkialla maapallolla Antarktista lukuunottamatta. Meriruohoniityt ovat hiilinieluja. Niihin varastoituu 20 prosenttia kaikesta valtamerien sitomasta hiilestä, vaikka niiden pinta-ala on vain  0,1%  valtamerten pinta-alasta. Vaikuttava hiilensitomiskyky perustuu juurakoihin ja sedimenttien ominaisuuksiin. Sedimenttien ja juurakoiden ympärillä on vähän ravinteita ja happea, minkä vuoksi hiili hajoaa hitaammin ja varastoituu pidemmäksi aikaa kuin sademetsiin. Meriruohojen pinnalla olevat levät lisäävät hiilensidontaa. Merten happamoituminen kuitenkin vähentää levien määrää. Toisaalta meriruohoniityt puskuroivat happamoitumista, joka parantaa merten hiilensitomiskykyä. Tämä vastaavasti parantaa korallien kalkinsitomiskykyä, joten korallit voivat niiden läheisyydessä paremmin. Meriruohojen pinnalla elää myös kalkkipitoisia leviä.

Meriruohoniityt ovat myös lajistoltaan monimuotoisia ja ovatkin yksiä lajimonimuotoisimpia meriekosysteemejä. Trooppisissa vesissä meriruohoniityt, mangrovemetsät ja koralliriutat muodostavat ekologisen kokonaisuuden.  Nämä ovat merkittäviä luonnollisia kalankasvattamoita. Kalanpoikaset viihtyvät erityisen hyvin meriruohoniityillä ja mangrovesuistoissa.

Meriruohoniityt toimivat luontaisina vedenpuhdistajina. Nyt niitä uhkaa kuitenkin merenpinnan nousu, sillä kovin syvällä meriruohot eivät menesty valon vähyyden vuoksi. Voimistuneet myrskyt repivät meriruohoja irti juurineen ja mantereilta tulvien mukana vyöryvät maamassat tukahduttavat kasvustoja. Meriruohoniityt tuhoutuvat 7 % vuosivauhdilla ja menetetty on jo 29% niityistä. Tämän vuoksi ympäri maailmaa on kehitetty ja kokeiltu erilaisia ennallistamismenetelmiä.  Jotkut niistä ovat onneksi  olleet todellisia menestystarinoita.

Tropiikin kiehtovat, mutta vaaralliset mangrovemetsät

Mangrometsät tropiikissa ovat rajatila-ekosysteemejä. Ne ovat meren ja maan välissä vuorovesirannikoilla. Mangrovet eivät jää kokonaan veden peittoon, vaan kasvavat ylimmällä vuorovesivyöhykkeellä. Yllätys-yllätys ne myös ovat merkittäviä hiilinieluja! Mangrovepuut yhteyttävät tehokkaasti. Niiden vedenpäällisiin osiin varastoituu yhtä paljon hiiltä kuin sademetsiin. Vedenalaisiin osiin varastoituu jopa 3-5 kertaa enemmän kuin sademetsiin. Yhdessä meriruohoniittyjen ja marskimaiden kanssa nämä vähän tunnetut ekosysteemit varastoivat puolet merten sitomasta hiilestä.

Ja kuten kaikki välivyöhykkeet tuppaavat olemaan, mangrovemetsät ovat monimuotoisuudessaan aivan uskomattomia: puu- ja pensaslajien diversiteetti on suuri, mangrovepuiden siimeksessä on tilaa mitä erilaisimmille eliöille ja niiden oksistoilla on tilaa yhtä lailla. Maaeläimiäkiäkin löytyy viisinkertaisesti tutkijoiden ennustamasta diversiteetistä. Vierailevat ravut, kalat ja hummerit kierrättävät ravinteita ja parantavat sedimenttien hapen saantia. Monet kalanpoikaset kasvavat mangrovien juurella ja aikuisena lähtevät elelemään läheisille koralliriutoille. Mangrovemetsät ja koralliriutat ovat usein kompuksessa ja täydentävät toisiaan. Romanttisessa runsaudessaan mangrovemetsät ovat vaarallisia uteliaille ihmisille.

Yleensä tiukasti tiedossa pysyvä Haapkylä väliin saa vähän viihteellisempää tekstiä aikaiseksi, kun alkaa kertoa omakohtaisemmin. Mangroveluvussa hän kertoo tutkijakollega Ian Hendrey:stä, joka on kokenut monta kuumoittavaa tilannetta tutkimusretkillään. Kerran hän oli lähes läpitungemattomassa mangroveviidakossa viidakkoveitsellään tietä huidellessaan osunnut ”blind your eye”-puuhun. Puu on nimensä veroinen ja suihkauttaa myrkyllistä nestettä sitä päin, joka kehtaa puuta vahingoittaa. Hendreyn silmä turposi ja sitä särki sietämättömästi monta päivää, mutta sentään silmä ei sokeutunut. Kerran kun hän oli ottamassa näytettä tappavan myrkyllinen korallikäärme kietoutui hänen käsivartensa ympärille. Hendrey otti rauhallisesti, koska huitominen olisi voinut innostaa käärmettä puremaan. Tosin korallikäärmeillä on sen verran supukka suu, että ihmisen pureminen ei ole aina niille niin helppoa. Joka tapauksessa käärme ei purrut. Käärmeiden ohella mangrovemetsissä törmää kouran kokoisiin hämähäkkeihin ja myrkyllisiin juoksujalkaisiin. Juoksuhiekkaankin on Hendrey tupsahtanut, mutta onnistunut kepin avulla vetämään itsensä turvaan. Krokotiiliä hän on myös tuijotellut silmiin. Kaikesta vaivasta ja vaarasta huolimatta upeat hetket vievät voiton vaivoista. Niinpä Haapkylä uskaltautui myös itse tutkimusretkelle, eikä katunut.  Kirkas vesi ja henkeä salpaava monimuotoisuus tekivät retkestä hohdokkaan.

Mangroveita yritetään myös ennallistaa. Ihmisten motiivia siihen lisää mangrovemetsien tsunameja tasoittava vaikutus. Esimerkiksi vuoden 2004 tsunamin yhteydessä eniten vahinkoja kärsivät ne rannikot Indonesiassa ja Sri Lankassa, joiden mangrovemetsät oli tuhottu. Tietysti ennallistaminen palauttaa myös biodiversiteettiä, pysäyttää rannikon eroosiota ja tehostaa hiilensidontaa.

Koralliriutat, nuo merten sademetsät

Koralliriutat ovat biodiversiteetiltään maapallon rikkain meriekosysteemi. Niiltä löytyy neljännes merilajeista. Ne tuovat ravintoa 500 miljoonalle ihmiselle. Nekin suojaavat myrskytuhoilta. Sukellusturismi on miljoonabisnes. Valitettavasti ilmastonmuutos uhkaa eniten kelppimetsiä ja koralliriuttoja. Toisin kuin aiemmin mainitut ekosysteemit, niin koralliriutat eivät ole hiilinieluja vaan hiilipumppuja. Korallien kalkinmuodostus tuottaa hiilidioksidia veteen. Hiilidioksidia voivat sitten hyödyntää läheisten meriruohoniittyjen meriruohot ja niiden levät. Meriruohoniitythän sitten taas olivatkin tosi tehokkaita hiilinieluja, joten korallit eivät kuitenkaan lisää hiilidioksidin määrää vedessä. Korallit myös suojaavat tärkeitä meriruohoniittyjä aaltojen repivältä voimalta.

Koralleja myös ennallistetaan erilaisin keinoin ja erilaisella menestyksellä. Vesien viilentämiskeinot ovat olleet aika kyseenalaisia ja toivonkin ihmisten unohtavan ne.  Lisäksi on myös ollut viitteitä, että jotkut korallit ovat alkaneet sopeutua lämpimämpiin olosuhteisiin.  Lämmenneistä vesistä on eniten kärsinyt Australian suuri koralliriutta.  Sen sijaan Indonesiassa korallit ovat kärsineet järkyttävistä kalastusmenetelmistä, kuten korallien räjäyttelystä ja syanidikalastuksesta.  Kummatkin menetelmät ovat kalastajille käteviä, kun kuolleet kalat voi vain poimia vedestä, mutta koralliekosysteemille ne ovat olleet tuhoisia.

Kalakannat hupenevat ja valaat katoavat

Kalat eivät ole pelkästään ihmisten ruokaa, vaan niillä valtaisa merkitys merten ekosysteemissä. Kalat ovat myös hiilinieluja. Suuret petokalat sisältävät 10-15 % hiiltä. Kuollessaan ne vajoavat meren pohjaan, jolloin niihin varastoitunut hiili voi hautautua meren pohjaan vuosituhansiksi. Elävät kalat varastoivat myös hiiltä ja ulosteiden hiili sekin vajoaa pohjaan tai päätyy planktonin suihin. Kaloista vapautuvasta hiilestä 15-20 % on sitoutuneena ulosteisiin. Uidessaan ja möyhätessään vettä kalat lisäävät hiilen ja ravinteiden kiertoa.

Kalojen tapaan valaat ja merinisäkkäät toimivat yhtä lailla ja samoin tavoin hiilinieluina. Kun valtava valas kuolee ja vajoaa merten syvyyksiin, se tarjoaa suurenmoisen ruokapöydän pohjaekosysteemin edustajille. Pintavesissä valaiden rautapitoinen uloste tuo ravinteita kasviplanktonille. Tämä vahvistaa merten hiilinielua. Liikakalastus uhkaa merten hiilinielua sekä pohjaekosysteemejä. Liikakalastukselle ei ole näkyvissä loppua, vaan kalankulutus on vain kasvanut. Jos sen sijaan esimerkiksi Antarktiksen sinivalaskanta onnistuttaisiin palauttamaan ennalleen, se vastaisi 43000 hehtaarin kokoisen metsäalueen säilyttämistä. Kun taas vuonna 2014 kalastetuista kaloista ilmakehään vapautui 20,4 tonnia hiilidioksidia. Se vastaa 4,5 miljoonan auton vuosittaisia hiilidioksidipäästöjä.

Loppusanat

Jos ei tämän kirjan luettuaan ole vakuuttunut, että meriä on suojeltava; arvokkaita, jo paljolti menetettyjä meriekosysteemejä on ennallistettava, niin silloin ihminen on aivan toivoton tapaus. Me emme ole mitään ilman meriä. Meidän tuntemamme maapallo (oikeasti pitäisi sanoa meripallo) ei ole mitään ilman meriä.  Kun merien toimintakyky alkaa yskiä, manneralueet kärsivät yhtä lailla. Merten merkitys hapentuottajina ja hiilennieluina sekä ilmaston tasaajina on mittaamaton, suorastaan käsittämättömän tärkeä. Teen rohkean väitteen elämää ei ole ilman meriä. (Varovaisempi ihminen sanoisi, että meidän tuntemaamme elämää ei olisi ilman meriä. Minä en jaksa olla enää varovainen.)

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *