Mitä parhain lomapäivä keskittymällä lähiluonnon ihmeisiin

Tänä aamuna sain ”luettua itselleni lakia” ja pakotin itseni luontoretkelle. Koska edelleen laiskotti ja hikoilutti että tekosyytti, niin sain itseni ylipuhuttua vain retkelle lähiluontoon. Motivoin itseni päättämällä keskittyä yksityiskohtiin. Tiesin, että tuttukin maisema voi muuttua mielenkiintoiseksi, jos sitä ryhtyy syvätarkkailemaan. Paradoksaalisesti tylsyyden tappaja on keskittyminen, fokuksen suuntaaminen vaikka yhteen puuhun. Biologina tiedän periaatteessa, että yksittäinen puu on kokonainen ekosysteemi. Jos siihen paneutuu, voi siitä löytää kokonaisen maailman.

Kävelin ja hikoilin ja otin kuvia mielenkiintoisista yksityiskohdista: jonkin valkean sienitaudin pinnoittamista vaahteranlehdistä sekä puista ja kasveista, joita en osannut määrittää varmasti. Yhden puun alun lehdet olivat reikäisiä. Otin siitä kuvan, koska en ollut puun lajista varma. Sitten huomasin yhdellä lehdellä kovakuoriaisen, vielä itselleni tunnistamattoman. Juuri kun ehdin aloittaa pohtimaan, oliko tämä kovakuoriaislaji syynä reikiin lehdissä, huomasin kasvin kuhisevan noita mustankiiltäviä kuoriaisia.

Jos en olisi päättänyt keskittyä yksittäisiin kasveihin, en olisi huomannut reikälehtistä puunalkua. Jos en olisi ottanut siitä kuvaa tunnistamista varten, en olisi huomannut kovakuoriaista. Jos en olisi huomannut yksittäistä kovakuoriaista, en olisi huomannut sen lukuisia lajitovereita. 

Jatkoin retkeä havannoimalla tuomia, joiden rungossa oli vielä tuomenkehrääjäkoiden seittiä, mutta jotka olivat onnistuneet kasvattamaan uudet lehdet itselleen. Katselin ikivanhaa jäkäläistä pähkinäpensasta ja kuikuilin radan toiselle puolelle.  Huomasin laitumelle kaksi hevosta, kauempana hauskan lehmänlaikkuisen hevosen. Lopulta laskin yhteensä kuusi rauhallisesti käyskentelevää hevosta. Jos olisin kulkenut normaalia vauhtia ja vain vilkaissut olkani yli, olisin tuskin huomannut niistä yhtäkään ja kyseessä ovat sentään suuret eläimet. Kuinka paljon kaikkea jääkään huomaamatta kiirehtiessä tietä pitkin.

Kaupunkialueella kun kuitenkin olin, kävin ostamassa asutuksen keskellä olevasta kaupasta vähän evästä. Kävelin puistoalueelle ja istuin kovin kummallisesti sijoitetulle penkille. Penkinselkä oli tietä vasten ja istuva sai ihmetellä nurmea ja pusikkoa.  Siinä istuskellasi ja mutuskellessani huomasin pikkuvarpusparven ruokailemassa sängellä olevalla nurmikolla. Mitä lie siemeniä sieltä löysivätkään. Kaksi kömpelöhkösti lentävää kyyhkyä säikäyttivät ne hetkeksi pusikkoon. Kun käänsin katseeni oikealle, leikkipuiston aidalla istui komea närhi.  Närhet ovat viime aikoina kummasti kaupungistuneet. Mikäs siinä, niin koreita lintuja on hauska katsella.

Jatkoin matkaani metsään päin, koska tarkoituksenani oli myös saada vähän saalista eli pakastepurkillinen mustikoita. Matkalla ihastelin kuinka viime syksynä myllätyssä ja käännetyssä savimaassa kasvoi mitä erilaisempia kotoisia niittykasveja. Niiden useimpien nimiä en muistanut, mutta nappasin kuvia. Teinini tai äitini saa ne sitten kuvista tunnistaa, jos en kasvikirjoista löydä. Yhdessä maitohorsmapuskassa pörisi paria eri kimalaislajia, yksi erakkomehiläinen, pari tarhamehiläistä sekä kukkakärpänen. Kukkakärpäset ovat mestarillisia paikallaan lentäjiä, mitenköhän moinen onnistuu?

Mustikanpoiminta oli suorastaan meditatiivista. Oikein tunsin kuinka palautuminen hurisi ruumiissani. Vähän ennen kotia otin vielä kuvan katkenneesta puunjuuresta, kun siinä oli niin mielenkiintoisen näköiset juurisyyt;) ihan kuin kiehkuraiset sormenjäljet.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *