Suomi on jälleen metsänomistajalle vapaa maa. Jatkuvaa kasvatusta on voinut harjoittaa jo 9 vuotta! Sitä ennen sai harjoittaa vain jaksollista kasvatusta, joka päättyi monen suomalaisen vihaamaan avohakkuuseen. Tämä pakkovalta kesti 60 vuotta. Tämä kaikki vain metsäteollisuuden tähden. Metsäteollisuus on ollut ainoa hyötyjä, ja sekin on ehkä hyötynyt ainoastaan lyhyellä tähtäimellä.
Jaksollisen kasvatuksen hyödyt metsänomistajalle
Jaksollisen kasvatuksen ideana on pitää talousmetsäkin metsänä eli peitteisenä koko ajan. Silloin rahaa virtaa tasaisesti (paneudun tähän hetken päästä), ei tarvitse istuttaa, ei muokkailla maaperää, ei lannoitella, sen kun vain kaataa tukkipuuta 15-20 vuoden välein. Rahaa tulee, eikä metsässä tarvitse olla reuhtomassa vähän väliä. Tämän vuoksi jatkuva kasvatus sopii laiskalle ja rahanahneelle metsänomistajalle. Laiskuus ei tosin ulotu aivoihin asti. Oma metsä ja sen ominaisuudet täytyy tuntea tai sitten joutuu maksamaan jollekulle toiselle metsänsä tuntemisesta. Ja jos joutuu kovasti asiantuntijoita käyttämään, ei saa ehkä niin paljon rahaa itselleen. Toisaalta jos mokaa tyhmyyttään, niin se vasta kalliiksi tulee. Järkevä turvautuu jatkuvan kasvatuksen asiantuntijoihin ja asiansa osaaviin motokuljettajiin. Ensi töikseen metsänomistaja voisi perehtyä Pekka Juntin ja Anna Ruohosen Muuttuva metsä: opas jatkuvaan kasvatukseen – kirjaan. Se on selkeä tietoa pursuava teos, jota minäkin olen viime aikoina tankannut päähäni. (Tämän blogin mahdolliset virheet ovat sitten minun väärinkäsityksiäni eli älkää syyttäkö kirjailijoita tai asiantuntijoita.)
Monelle metsänomistajalle on nautinto käyskennellä omassa metsässä marjastaen, sienestäen ja/tai metsästäen. Jatkuvassa kasvatuksessa metsä säilyy metsänä, jolloin ei tarvitse nyyhkiä avohakkuuraiskiolla menetettyjä metsäelämyksiä. Mustikan ystävälle jatkuvan kasvatuksen metsä saattaa olla mustikan osalta kaikkein satoisin. Monet sieni- ja loistaudit iskevät vähäisemmin, ne on myös helpompi selättää jatkuvan kasvatuksen metsissä kuin jaksollisen kasvatuksen yksitoikkoisissa samanikäisissä puupelloissa.
Jatkuva kasvatus vertautuu marjanpoimintaan, kun jaksollinen kasvatus on viljankorjuuta
Hyvin yksinkertaistetusti jatkuva kasvatus on yläharventamista. Tämä tarkoittaa, että hakkuissa hakataan lähinnä tukkikokoista isoa puuta. Kaikkia ei kuitenkaan hakata, vaan metsään jätetään valioyksilöitä uusia puusukupolvia siementämään. Lisäksi huonokuntoisia ja sairaita puita poistetaan. Hakkuun jälkeen metsä on harvempi, jolloin valoa pääse enemmän metsän siimekseen. Valon myötä uusi puusukupolvi saa kasvuun vauhtia. Kun on väljempää, puut eivät kasva hitaasti ja riukumaisesti. Seuraavassa hakkuussa 15-20 vuoden päästä on tarjolla laadukkaampaa ja kalliimpaa tukkipuuta surkeasti kasvaneen kuitupuun sijasta.
Jaksollinen kasvatus päättyy avohakkuuseen. Koska puuta halutaan koko ajan lisää, avohakkuun uhreiksi joutuvat jo teini-ikäiset puut. Etenkin jos metsänomistaja on ollut laiska harvennuksissa, ”saaliiksi” voi päätehakkuussakin tulla vain kuitupuuta. Tuotto voi olla aika surkea, varsinkin kun hakkuun jälkeen on maksettava motokuskin palkan lisäksi, istutukset ja lannoitukset. Parin vuoden jälkeen on palattava aukiolle perkaamaan ylimääräiset kasvit, etteivät kalliit taimet näivety. Ensiharvennuksen aika on 20-30 vuoden jälkeen, jolloin jatkuvan kasvatuksen toimija on saanut jo tuottoa. Ensiharvennus on kuitenkin lähinnä menoa. Se on ns. alaharvennusta eli pienet puut kaadetaan, kun ne taas jatkuvassa kasvatuksessa jätettiin kasvamaan pituutta ja leveyttä. Toinen harvennus tehdään vähän ennen avohakkuuta. Se on ensimmäinen, josta voi tulla vähän tuloakin metsänomistajalle, ei vain pelkkää menoa. Avohakkuu tehdään 50-120 v. ikäisessä metsässä.
Miten metsänomistajat ovat suostuneet jaksolliseen kasvatukseen, vaikka se on ollut taloudelliset kyseenalaista toimintaa?
Kirja ei suoraan tähän vastaa. Sieltä löytyy vain faktoja, joiden avulla olen vetänyt omia johtopäätöksiäni. Ensinnäkin on meille suomalaisille on syötetty avohakkuupropagandaa suut ja silmät täyteen. Toiseksi tuli vaihtoehdottomuus eli pakko hakata kerralla kaikki. Kolmanneksi toisinajattelijat joutuivat syrjään ja mollatuiksi. Siinä on kolme kovaa syytä laumaeläimen (eli ihmisen) taltuttamiseen.
Metsänhoidon historiaa: avohakkuiden oikeutuksen tarina
Metsänhoidon historia ulottuu 1700-luvun Saksaan. Silloin kehitettiin kaksi kilpailevaa metsänhoidontapaa. Ensimmäinen oli lohkohakkuu, josta tasalaatuista metsää hakattiin lohkoina. Kyseessä oli avohakkuun edeltäjä. Etuna pidettiin helppoutta toteuttaa ja valvoa. Suunnittelua ei moinen kamalasti vaadi. Nykypäivänäkin tätä pidetään avohakkuiden etuna. Toinen menetelmä oli järjestetty harsinta. Ongelmaksi muodostui, että usein se oli harsintaa vailla harkintaa. Parhaat puut hakattiin, eikä metsiin jätetty lainkaan hyväkuntoisia. Tällöin metsänkasvu tyrehtyi. Sen jälkeen olikin varmaan helppo uskotella, että lohkohakkuut tai avohakkuut ovat parempia tapoja hoitaa metsää. Menetelmä voittikin Saksassa 1800-luvun alkupuolella. Opit levisivät Suomeen jo 1800-luvun alkupuolella. 1829 Suomen talousseuran sihteeri Böcker esitteli hakkuutavan. Hän loi myytin siitä, että avohakkuu jäljittelee luonnonmetsää. Metsä uudistuu myrskyjen, palojen ja tuhohyönteisten jäljiltä laajoina aukkoina. Samalla hän tuli luoneeksi myös ensimmäisen sukkessiomallin. Metsätieteen uusi hakkuutapa hurmasi, mutta ei vielä teollisuutta. Vielä tuolloin teollisuus tarvitsi kunnon tukkipuuta sahoihin ja luotti sen vuoksi harsintaan. Harsintahakkuut säilyivät yleisimpänä hakkuutapana aina toisen maailmansodan sammumiseen saakka.
Avohakkuu menetelmänä kyti jo viime vuosisadan alkupuolella ennen sotia. Suomen itsenäistyessä tuoreet valtiomiehet näkivät metsät mahdollisuutena nostaa katajainen kansa kukoistukseen. Perustettiin metsähallitus viemään missiota eteenpäin. Metsähallituksen johtoon valittiin terhakas A.K. Cajander. Hän alkoi ajaa tarmolla avohakkuita. Metsäteollisuuden painopiste oli 1900-luvulle tultaessa muuttunut. Sellonkeittoon kaivattiin kuitupuuta, joten tukkipuu ei ollut enää niin arvossaan. Katajainen kansa jatkoi kuitenkin sitkeästi jatkuvaa kasvatusta, mutta sitten tuli toinen maailmansota ja sen seuraukset muuttivat kaiken.
Toisen maailmansodan jälkeen metsä nähtiin vain rahantekokoneena. Vihreän kullan tehtävänä oli takoa rahaa sotakorvauksien maksamiseen ja Suomen nostamiseen köyhyydestä vaurauteen. Kummassakin tavoitteessa Suomi kieltämättä onnistui uskomattoman hyvin. Metsille kehitys oli kuitenkin katastrofi. Suomessa aloitettiin kaavamaiset hakkuut ja metsittämiset. Tässä vaiheessa propagandakoneisto alkoi jauhaa yhtä tehokkaasti kuin avohakkuut etenivät. Alettiin puhua mm. itsemurhakuusikoista. Sirenin tutkimus kertoi, että uudet kuuset eivät kuulemma päässeet juurtumaan paksun sammalikon lävitse, jolloin kuusikot tuhoutuisivat. Lääke vaivaan oli tietysti avohakkuu. Yrjö Ilvessalo taas oli sitä mieltä, että männyt kasvoivat pohjoisessa paremmin ja niitä istutettiin ihan joka paikkaan riippumatta paikan ekologisista ominaisuuksista. Kaikki suomalaiset eivät uusi metsätuulia hyväksyneet vaan nurisivat julkisesti. Vastarinta tukahdutettiin ns. harsintajulkilausumalla. Siinä vaadittiin harsinnan lopettamista ja jaksollisen kasvatuksen käyttöönottoa kaikkialla. Lausuma lausuttiin metsäteollisuuden tarpeiden vuoksi, mutta perusteluna käytettiin metsien heikkoa tilaa. Vaikka lausuma ei ollut virallinen määräys, se otettiin sellaisena. Metsätieteilija Peitsa Mikola tiivisti ajan hengen sanomalla, että avohakkuissa nykyaikainen korjuukalusto pääsi parhaiten oikeuksiinsa.
Kuvan itsemurhakuusikko on seurausta istutuksista, eikä harsinnasta. Ko. kuusikossa ei ole harjoitettu minkäänlaista harsintaa.
Harsintaa mustamaalattiin menestykkäästi kertomalla, että metsien kunto oli romahtanut harsinnan seurauksena. Puhe ei ollut pelkkää propagandaa, vaan huonosti tehty harsinta tekee huonoa jälkeä, kuten aiemmin todettiin. Lisäksi sodan aikana oli jouduttu pakkohakkaamaan metsää laajalti ja vailla harkintaa hengen pitimiksi eli energian tarpeiksi. Avohakkuupropagandistit sivuuttivat kommenteitta sen tosiasian, että missä harsintaa oli tehty harkiten, metsät kukoistivat. Osa harsinnan osaajista hoiti sitkeästi metsiään omalla tavallaan. Moista niskoittelua ei lopulta katsottu, vaan 1970- ja 1980-luvulla käytiin metsäoikeudenkäyntejä, jotka ovat käsittämättömiä muka vapaassa kapitalistisessa maassa (eli missä oli vapaus, missä oli se kuulu omaisuuden suoja?). Näissä oikeudenkäynneissä metsänomistajat tuomittiin metsiensä hävittämisestä, vaikka ne voivat ja kasvoivat hyvin. Metsät rauhoitettiin oikeuden päätöksellä. Rauhoituksella ei ollut mitään tekemistä suojelun kanssa, vaan oikeus kielsi metsänomistajia hyödyntämästä metsiään. Joskus jopa piirimetsälautakunnat hakkasivat metsät.
Metsänhoidon historiaa: uhreina vesistöt, suot ja toisinajattelijat
Vaikka kuusikymmentä vuotta mentiin metsänhoidossa yhdellä käsityksellä, kaikki eivät olleet täysin vakuuttuneita jaksollisen kasvatuksen hyödyistä kaikkialla. Jo 1950-luvulla oli selvää, että pohjoisen hakkuuaukoilla metsän uudistuminen oli kituliasta tai jopa olematonta.
1960-luvulla Suomi havahtui puupulaan. Se ei kuitenkaan saanut metsänhoitoa kääntymään takaisin järkevään kasvatukseen, vaan mentiin entistä enemmän luontoa tuhoavaan suuntaan. Metsänhoidosta tuli entistä kaavamaisempaa, maanmuokkaukset muuttuivat entistä aggressiivisemmiksi, aukeaa aurattiin ja mäntyä istutettiin. Jos mänty ei menestynyt, maa muokattiin uudestaan ja taas istutettiin mäntyä. (En todellakaan ymmärrä tätä missään asiassa. Olen opettanut itselleni, että jos joku keino ei toimi, niin sitten mietitään toinen keino.) Kun aukeille kasvoi ei-toivottuja lehtipuita, alue myrkytettiin vesakontorjuntalentojen avulla (mitäköhän ne muuten maksoivat?).
Puupulan Suomessa alettiin toden teolla ojittamaan soita, ja se toden teolla muutti Suomea, raastoi Suomi-neidon hipiän arville. Kuudennes Suomen pinta-alasta eli yli 5 miljoonaa hehtaaria suota ja puolet soiden pinta-alasta ojitettiin. Suomi singahti valtioiden ennätysten kirjaan ylivoimaisena soiden ojittajana. Metsäteollisuuden näkökulmasta ojitus oli usein miten hyvä idea. Nykyään neljännes metsän kasvusta tulee ojitetuilta soilta. Kuitenkin valtavasti ojitettiin turhaan eli sellaisia soita, joilla ei ollut mitään edellytyksiä metsäksi muuttua. Pinta-alamäärä ei ollut pieni, vaan reilut miljoona hehtaaria. Ojitusten tunnetut ekologiset haittavaikutukset ovat mittavat. Soilta valuva humus mustasi joet ja järvet, peitti kutusoraikkoja ja uhanalaisti valtasi eri eliölajeja sekä tietysti eri suotyyppejä + muita ekosysteemejä.
Nykymuotoisen järkevän jatkuvan kasvatuksen lanseerasi 1980-luvulla metsäntutkimuslaitoksen eli METLA:n tutkija Erkki Lähde. Tuolloin kaikki avohakkuiden haitat olivat näkyvillä, etenkin Pohjois-Suomessa, missä Lähde vaikutti. Uutta kasvatustapaa ei otettu ilolla vastaan, vaan päinvastoin Lähde ja muut alan pioneerit joutuivat systemaattisen mustamaalauksen uhreiksi. Meininki ei taaskaan muistuttanut länsimaista vapaata valtiota. Lähde sai potkut jatkuvan kasvatuksen tutkimuksen johdosta. Tutkijoita kiellettiin tutustumasta Lähteen koealoilla. Vasta 2014 jatkuva kasvatus laillistettiin ja Lähde + muut ovat saaneet kunnianpalautuksen.
Lopetan tältä erää tähän, mutta huomautan, että tämä ei ollut edes ekologinen näkökulma, mutta silti tuli varmaan selväksi, että suurin kärsijä on ollut Suomen luonto sekä ilmasto. Palannen asiaan myöhemmin.