Olen monen vuoden ajan esitellyt ekologiaan, luonnontieteisiin ja joskus lääketieteeseen liittyviä uusia kirjoja kirjastokollegoilleni. Tänä vuonna minulle annettiin otsikko ekologia ja ilmasto, enkä sitä mennyt muuttelemaan. Yhtä hyvin se olisi voinut olla vaikkapa luontokato ja ilmasto. Esittelin siis viime vuonna ilmestyneitä kirjoja, jotka liittyvät ekologiaan, luontokatoon ja ilmastoon. Ne kaikki linkittyvät vahvasti toisiinsa niin kirjat kuin ilmiötkin. Sen vuoksi minun oli vaikea aluksi päättää missä järjestyksessä kertoisin kirjoista. Mietin jopa tylsää aakkosjärjestystä. Lopulta runnoin jonkinlaisen pseudoloogisen järjestyksen. Siitä tuli tällainen:
Monimuotoisuudesta ja sen kadosta
Ensimmäisenä oli norjalaisen biologin Anne Sverdrup-Thygesonin kirja Luonnon varassa: lajien monimuotoisuus elämän suojelijana. Luin kirjan ihan viime vuoden alussa, joten muistijälkeni olivat jo vähäiset. Jotain kuitenkin jäi mieleeni. Kirjassa oli paljon valaisevia esimerkkejä siitä, miksi ihminen hyötyy monimuotoisuudesta ja mitä ns. ekosysteemipalvelut pitävät sisällään. Nämä eivät ole paljoa arvostusta ja huomiota saaneet ihmisiltä, mutta jos ne katoaisivat, niin silloin olisi ”piru merrassa” ja vuosikertaviinit vaarassa. Vuosikertojen erot syntyvät pitkälti siitä, minkälaiset ampiaiset nuoleskelevat kypsyviä viinirypäleitä. Eri ampiaisten bakteerikannat vaihtelevat ja sen vuoksi viinirypäleiden makuvivahteet myös erilaistuvat. Suosittelen kirjaa etenkin niille, jotka arvottavat asioita taloudellisesta tai hyötynäkökulmasta ja kyselevät ”maailman röyhkeintä kysymystä mihin monimuotoisuutta tarvitaan”.
Tämän lauseen maailman röyhkeimmästä kysymyksestä lainasin Juha Kauppisen kirjasta Monimuotoisuus – lyhyt oppimäärä. Päätin ottaa tämän kirjan ihan loppuvaiheessa mukaan, koska se on enemmän nuorille suunnattu. Se kuitenkin sopii yhtä hyvin aikuiselle, joka haluaa ymmärtää paremmin mistä luontokadossa on kysymys, mitä se tarkoittaa ja miksi sen säilyttäminen on niin tärkeätä, mutta aikaa lukemiseen on rajallisesti. Juha Kauppinen on kirjoittanut aiemminkin luontokatoa käsittelevän kirjan. 2019 ilmestynyt Monimuotoisuus on paksumpi ja eri näkökulmasta kerrottu kirja. Toki kirjoilla on yhtäläisyyksiä, mutta ovat yllättävän erilaisia saman kirjoittajan kirjoiksi. Tässä uudessa kirjassa on hienot värikylläiset kuvat, joista voi nauttia. (Aikaisemmassa kirjassa oli myös sympaattiset piirrokset lukujen alussa. Ne oli piirtänyt Juha Kauppisen Lotta-tytär.) Käsittelytapa on lyhyessä oppimäärässä filosofisempi, kun edellinen Monimuotoisuus oli kertova tietokirja, jossa oli toimittajamaisempi ote. Kummassakin kuitenkin tulee ilmi vahvasti Kauppisen biologitausta. Lyhyessä oppimäärässä käydään läpi pikaisesti evoluutiota, koska monimuotoisuuden merkitystä ei voi oikein hahmottaa, ellei ymmärrä, kuinka kauan kaikki on ottanut kehittyäkseen ja mitä vaikutusta pitkällä kehityksellä on monimuotoisuuden syntyyn. Jos palataan ensimmäiseen lukuun ja Maailman röyhkeimpään kysymykseen eli mihin monimuotoisuutta tarvitaan, siihen vastaaminen on selvästi tärkeää, koska kun Kauppinen kiersi ympäri Suomea kertomassa edellisestä Monimuotoisuus-kirjastaan, tämä kysymys esitettiin hänelle lukuisia kertoja. Vaikka tämä uusi kirja on nyt siis ohuempi ja sillä tavoin helpommin lähestyttävä, kirja ei ole helposti nieltävissä. Kirjan esimerkit ja faktat vaativat pohdintaa. Ilman pohdintaa monimuotoisuutta ei voi oivaltaa. Tämä hieno kirja auttaa oivaltamisessa. Ja jos tästä innostuu, kannattaa tutustua myös Kauppisen aiempaan tuotantoon. Suosittelen niille, jotka esittävät maailman röyhkeintä kysymystä ja niille, jotka haluavat pohdiskella syntyjä syviä.
Ruotsalainen biologi, lepakkotutkija Johan Eklöf kirjassaan Maailma ilman pimeää nostaa esille valosaasteen vaikutukset luontoon. Lepakkotutkijana hän tietysti hehkuttaa lepakkoja ja niiden tehokkuutta tuhohyönteistorjunnassa. Lepakot toimivat lisäksi kasvien pölyttäjinä. Kirjassa käsitellään pimeyttä ja valoa monilta eri kanteilta lyhyissä luvuissa. Kirjasta löytyy myös Pimeyden manifesti, jonka noudattaminen voisi auttaa ”burniksen” torjunnassa. Suosittelen pimeyden rakastajille sekä pimeyttä pelkääville. Julistan, että maailma ilman pimeää on pimeä.
Kaikki luodon linnut: kahden saaristotutkijan melontaseikkailu Pentti Linkola jäljillä. Saaristoluontoon erikoistunut maatalous- ja metsätieteen tohtori Panu Kunttu ja hänen eräopas vaimonsa Sanna-Mari Kunttu toteuttavat koronakesänä samankaltaisen lintujen laskentaretken kuin Pentti Linkola perheineen 1970-luvulla. Erona on se, että Kuntut tekivät retken meloen, kun taas Linkola perheineen toteutti sen soutuveneellä. Lisäksi Linkola rengasti lintuja, mitä Kuntut eivät tee. Hotkaisin tämän kirjan viikonlopun aikana, vaikka tämäkin olisi ansainnut huolellisemman lukemisen. Vaikka kirja ei ole tieteellinen tutkimus, kertoo se karua kieltään saaristo- ja Selkämeren muutoksista. Monet ennen yleiset lintulajit ovat taantuneet jyrkästi, toisaalta taas eteläisempiä lajeja on saapunut täydentämään lajivalikoimaa. On kuitenkin valopilkkujakin: esim. merikotkat sinnittelivät 1970-luvulla sukupuuton partaalla, mutta nykyään suojelutoimien ansiosta niillä menee kohtalaisen hyvin. Sen sijaan rehevöityminen, lajien elintilan hupeneminen mökkiasutuksen ja muun ihmisen häirinnän seurauksena on lisääntynyt entisestään. Retkikertomuksen lomaan on sujuvasti sijoitettu tietopläjäyksiä, esim. maankohoamisilmiöstä, Itämeren erikoispiirteistä, maatalouden ja metsätalouden kuormituksesta ja aalloista. Kirjassa on hienot kartat, joiden nautintaa haittasi kirjaston kirjan muovitus. Liepeet peittivät kahta neljästä kartasta ikävästi. Kuntut ovat selvästikin melojamestareita ja todella erätaitoisia. Väliin todella vaativat sääolosuhteet aiheuttivat vaaratilanteita, mutta taidolla ja vankalla kokemuksella he selvisivät siinä missä toisten henki olisi ollut vaarassa. Retki kesti kaiken kaikkiaan 51 päivää, melottuja kilometrejä tuli 1129, havaintopaikkoja kertyi yli 600 ja 26159 lintuyksilöä tuli määritetyksi. Linkola havaitsi 149 lintulajia, Kuntut 10 vähemmän. Heidän listallaan oli 13 lajia, joita Linkola ei ollut havainnut. Toisaalta Linkola havaitsi 27 lajia, joita Kuntut eivät havainneet. Suosittelen kirjaa niille, jotka haluavat konkreettisia todisteita luontokadosta ja ilmastonmuutoksesta Suomen luonnossa, kaikille melojille ja melomisesta haaveileville, saaristoluonnon ystäville ja kaikille matkakertomuksien sekä eräkirjojen ystäville. Viihdyin. Tykkäsin kovasti.
Valtameristä ja sen valaista
Siirtykäämme matalan ja saastuneen sisämeremme tyrskyistä Itämerta edemmäksi valtameriin. Meribiologi Jessica Haapkylän Ilmastonmuutos ja valtameret on sellainen tietopläjäys, että ihan huimaa. Eteeni tulee harvoin ekokirjoja joita lukiessa uutta tietoa suorastaan vyöryy päälleni, mutta tämä oli sellainen. Minun olisi tehnyt mieli mennä ulos ja paasata näitä uusia tietoja kaikille vastaantulijoille. Olen ollut jo aiemminkin ihminen, joka paasaa merien merkityksestä kaikille, jotka jaksavat kuunnella ja niillekin, jotka eivät jaksa. Valtameret ovat valtaisia hiilinieluja, puhutaankin sinisestä nielusta. Valtameret ovat nielleet 98 prosenttia ihmisen tuottamasta hiilidioksidista ja siten puskuroineet ilmastonmuutosta, tasanneet maapallon lämpötilaa. Ilman meriä maapallon keskilämpötila olisi 50 astetta, kun merien vuoksi se on n. 15 astetta, tosin nousemaan päin. Kasviplankton tuottaa yli puolet maapallon hapesta, silti puhumme usein vain sademetsistä maapallon keuhkoina. Kirja käy läpi merten lajistoltaan rikkaimpia ekosysteemejä, kuten kelppimetsiä, meriruohoniittyjä, koralliriuttoja ja mangrovemetsiä. Niiden merkitys on valtava ja ne kaikki ovat enemmän tai vähemmän uhattuja ja valtavasti on jo tuhoutunut. Toivoa herättävää on se, että joidenkin niiden ennallistaminen on onnistunut ihan hyvin. Valtamerissä uiskentelee myös sellaisiakin hiilinieluja kuin valaat. Kun valaat kuolevat, niiden ruho painuu meren pohjaan vieden mukanaan niiden sisältämän hiilen. Merenpohjassa ne ruokkivat syvän meren pohjaekosysteemin eliöstöä. Suosittelen merikarhuille ja maakravuille sekä erityisesti niille, jotka eivät ymmärrä merien merkitystä.
Vaikka Maria Katajavuoren kirjassa Valas lasimaljassa: miten vangitsemme itsemme ympäristötuhon ansaan? nimessä esiintyy symbolinen valas, kirjassa on vain yksi esimerkki valaihin liittyen. Se kuitenkin on hyvä esimerkki esimerkeistä, joita kirjassa mainitaan. Katajavuori nimittäin väittää, että valaat eivät olisi päässeet kansainvälisen suojelun piiriin elleivät olisi jo olleet niin uhanalaisia, eikä kaupallinen pyynti siten enää kannattanut eli siitä oli tullut auringonlaskun ala. Oli helppo suojella, kun valaiden etsiminen valtamerillä oli jo käynyt tylsäksi, sillä se oli kuin olisi etsinyt ”neulaa heinäsuovasta”. Korvaavia tuotteita oli myös kehitetty vaikka kuinka paljon mm. muovista. Valaiden pyynnistä oli siksi helppo luopua, koska oikeastaan mistään ei tarvinnut luopua. Sen sijaan saavutetuista eduista ja kerskakulutuksesta luopuminen tuntuu lähes mahdottomalta. Synkästä sanomasta huolimatta kirja on hauska, älyllisesti oivaltava ja ajatuksia herättävä. Katajavuori paljastaa mm. ilmastotutkijoiden hiilijalanjäljen, joka ei ole ilmastotutkijoita ja ilmastotutkimusta imarteleva. Hän kysyy puoliksi tosissaan miksi tutkia, kun ihminen ei tiedosta huolimatta muuta käyttäytymistään fiksummaksi? Suosittelen niille, jotka ajattelevat ihmisen olevan rationaalinen olento ja niille, joita kiinnostaa pohjoisten alueiden tutkimus.
Brittibiologi ja luontodokumenttien tekijä Tom Mustillin kirja Kuinka puhua valasta: tutkimusmatka eläinten viestinnän tulevaisuuteen alkaa 2015 valasmelonnasta Montereyn lahdella Kaliforniassa. Ryhävalas ponkaisi pintaan aivan Mustillin ja hänen ystävänsä Charlotten kajakin kohdalta. Näin hän kuvaa tapahtumaa:
” Se ponkaisi ylös käsittämättömän suorana, ikään kuin vedestä olisi noussut yhtäkkiä tornitalo, kuten Charlotte myöhemmin kuvaili. Valas on kuin jäävuori: siitä näkyy yleensä vain pieni osa, joten sen todellisesta koosta ei saa käsitystä. Puoli metriä valasta painaa yli tonnin, ja aikuisten valaiden pituus vaihtelee yhdeksästä viiteentoista metriin. Eläin painaa kolme kertaa enemmän kuin kaksikerroksinen bussi. Ryhävalas on kolme kertaa suurempi kuin suurin tunnettu Tyrannosaurus rex. Pystytkö kuvittelemaan, miltä sellainen näyttäisi yläpuolellasi? Yhtenä hetkenä melomme kaikessa rauhassa kohti rantaa pitkin tyyntä merenpintaa, ja seuraavana yllämme häälyy jättiläismäinen, lihaksista, verestä ja luusta koostuva elävä olento, joka kallistuu meitä päin. Muistan huomanneeni uurteet sen kaulalla ja ajatelleeni, että ”nuo ovat vatsanpuoleisia uurteita”. Seuraavaksi muistan olleeni veden alla.”
Tom ja Charlotte painuivat uppeluksiin, mutta selvisivät koettelemuksesta hengissä. Moni olisi saanut valaista tarpeekseen, mutta ei Tom. Niistä tuli hänelle pakkomielle. Sitä ruokki entisestään tieto, jonka hän sai eräältä asiantuntijalta, joka analysoi tapahtumaa kuvien ja videoiden pohjalta. Nykyretkillä nimittäin kaikilla on vähintäänkin kännykät ja niiden kamerat, joten kuvamateriaalia tästäkin tapahtumasta piisaa ja siitä tulikin viraalihitti. Eräs valaiden käyttäytymisen tuntija oli sitä mieltä, että ryhävalas teki viime tingassa väistöliikkeen, joka pelasti todennäköisesti Tomin ja Charlotten hengen. Sen jälkeen Tom ei pelkästään halunnut tietää valaista kaiken ihmisten tietämän, vaan hän halusi oppia kommunikoimaan valaiden kanssa. Täpärästä pelastumisesta alkaa tutkimusmatka valaiden ja muiden eläinten kommunikointiin. Kirja on tarinallinen tietokirja, jossa tieto tuotetaan mahdollisimman viihdyttävästi mm. hauskoilla yksityiskohdilla, kuten että valaiden ”ruumiinavaajan” Joy Reidenbergin isän mielestä tytölle ei sopinut ratsastajan ammatti, joten hän päätyi tutkimaan valaita. Kirjassa Joy kaivelee valaan sisälmyksiä tuntikausia ratsastaen ruumiinontelon punaisessa hyytelömössössä puristaen säärensä jonkin vähänkin kiinteän ympärille jalkojen upotessa suolien ja veren muodostamaan suohon. Kaiken hauskan lisäksi kirja valottaa, mihin kaikkeen tekoälyä voidaan käyttää biologisessa tutkimuksessa. Esimerkiksi valaiden eväistä otettujen kuvien avulla voidaan tunnistaa valaat yksilöllisesti ja saada tiedon avulla selville mm. valaiden reitit. Tämä tietysti edellyttää innokkaita harrastelijatutkijoita, jotka kirjaavat kuuliaisesti havaintonsa ja lataavat kuvansa yhteiselle sivustolle. Eläinten äänistä ja viesteistä on opittu vaikka mitä, kun tekoäly pystyy analysoimaan huimia määriä ääninäytteitä ja pystyy erottelemaan samanaikaisia ääniä ja toistojaksoja aivan toisella tavoin kuin ihmiskorvat, jotka ovat kiinnittyneet helposti väsyviin aivoihin. Valaillakin on selvästi hittibiisejä ja hiiriurokset laulelevat kosiolauluja. Kirjaa voi suositella eläinten ja etenkin valaiden ystävien lisäksi tekoälystä kiinnostuneille.
Ihmisyys ja eläimellisyys
Biologi ja kasvatustieteilijä Sami Keto pohdiskelee kirjassaan Enemmän kuin sapiens: kasvu elonkirjon jäseneksi sitä, että ihminen ei usein tajuakaan kuinka riippuvainen ihminen on ympäristöstään. Ihminen on myös itsessään ympäristö eli holobiontti. Me tarjoamme elinympäristön bakteereille, emmekä vaan tarjoa, vaan meidän elomme riippuu bakteereista. Me olemme yhdessä ekosysteemi: me ja bakteerimme. Marsmatkojen kiivaana vastustajana minua ilahdutti erityisesti ensimmäinen luku, jossa Sami Keto pistelee faktoja tiskiin siitä, miksi Mars on syytä unohtaa. Muuten perustelut ovat vallan vastaansanomattomat paitsi, että Sami Keto unohti merien merkityksen. Suosittelen (luonnon)filosofisista pohdinnoista innostuneille ja niille, jotka ovat sitä mieltä, että ihminen on luomakunnan kruunu.
Samaa filosofista pohdintaa feministisillä (?) mausteilla jatkaa Riikka Kaihovaara toisessa esseekokoelmassaan Vieras eläin ja muita uusia luontokappaleita. Kirja on tarkoitettu hitaaseen ja pohdiskelevaan luentaan eli itse luin sen kiireaikataulussa hotkien. Riikka Kaihovaara kyselee hankalia kysymyksiä ja nostaa tabuja pohdittavaksi. En ollut aina hänen kanssaan samaa mieltä, mutta Kaihovaara esittää asiat niin hyvin, että vastaväittäjä on helposti lirissä. Ajatuksia ja tunteita herättävä! Suosittelen esseiden ystäville ja niille jotka syövät eläimiä sekä niille, jotka eivät syö.
Erityisesti eliöistä
Marcus Rosenlund hehkuttaa pienien elämän suurta merkitystä maapallolle kirjassaan Pieni suuri elämä. Rosenlund on ehkä monelle tuttu aiemmista kirjoistaan: Sää joka muutti maailmaa ja Kohti korkeuksia, varsinkin esikoinen niitti mainetta. Rosenlund on myös tunnettu suomenruotsalainen toimittaja. Toimittajan ammatin huomaa positiivisesti selkeänä, letkeänä ja informatiivisena kerrontana. Rosenlund osaa avata maapallon elämänhistorian varhaisvaiheet ”kansanomaisesti”. Pienet oliot ovat elämän historian aikana saaneet suuria dramaattisia mullistuksia aikaan. Esimerkiksi maapallon nuoruudessa sinilevät (jotka oikeasti ovat bakteereja) saivat yhteyttämällä maapallon muuttumaan lumipalloksi. Tämä megalomaaninen jääkausi miltei tuhosi vasta alkaneen elämän. Kirjassa käsitellään erilaisia pienten eliöiden aikaansaamia asioita niin hyvässä kuin pahassa. Toiset luvut kiinnostivat minua enemmän kuin toiset, mutta kaikkinensa todella silmiä avaava kirja. Suosittelen niille, jotka vähättelevät pienten asioiden/eliöiden merkitystä.
Italialainen kasvineurologi Stefano Mancuso on kirjoittanut taas kasvien erinomaisuutta ylistävän teoksen Kasvien tasavalta. Kirjassa tehdään kasvien oikeuksien julistus. Mars on taas mainittu minua ilahduttavalla tavalla eli negatiivisesti. Mancuso kaipailee myös yhteiskuntaa, jossa otetaan mallia kasveista. Hän halajaa pois eläinten byrokraattisista ja keskusjohtoisista malleista kohti hajautettua yhteiskuntaa. Kasvien elimethän hajallaan ympäri kasvia. Kasveilla ei siis ole erityisiä, yksittäisiä elimiä, jotka ovat yksittäisyydessään herkkiä tuhoutumaan. Kasveista voi ammentaa ideoita parempaan yhteiskuntaan. Mancuso ottaa kantaa ilmastopakolaisuuteen ja on sitä mieltä, muutto parempiin olosuhteisiin pitää sallia kasvien ja eläinten lailla ihmisillekin. Kasvien avulla voidaan myös estää ilmastopakolaisuutta ja pelastaa maapallo. Kasveja vaan pitää istuttaa joka niemennokkaan ja notkelmaan. Metsiä tulisi ennallistaa vimmaisesti. Lopuksi Mancuso muistuttaa yhteistyön voimasta. Se vie evoluutiota eteenpäin ja kehittää yhteiskuntia enemmän kuin kilpailu. Suosittelen kasvihulluille ja yhteiskunnan radikaalista rauhanomaisesta uudistamisesta haaveileville.
Sami Karjalaisen perinteinen lajiopas Suomen hyppyhämähäkit: katso silmiin ja ihastu on täynnä ihastuttavia kuvia söpöistä hyppyhämähäkeistä eli hypykeistä. Suomessa elävät lajit ovat aika pikkuruisia, mutta kuten jo Rosenlund opetti pienuutta ei kannata väheksyä. Näilläkin pienillä otuksilla on monia hyödyllisiä ominaisuuksia. Tutustukaa ja ihastukaa ja ryhtykää vaikka harrastamaan hypykkejä. Harrastusohjeet löytyvät kirjasta. Suosittelen makrovalokuviin hurahtaneille ja hämähäkkien ihailijoille sekä persoonallisesta harrastuksesta haaveileville.
Paavo Hellstedtin ja Juha Laaksosen kirja Orava: metsien tuttu tuntematon on perinteinen yhden lajin ekologiasta ja evoluutiosta kertova tietokirja. Perinteisyys ei tarkoita tylsyyttä. Kirja on tehty vankalla ammattitaidolla: se on selkeä tieteellispohjainen teos. Kirja sisältää myös hellyttäviä kuvia oravista. Minna Pyykön suloiset piirrokset ja maalaukset ihastuttavat. Valokuvat oravista ovat hellyttäviä. Monille tutuilleni on tullut yllätyksenä, että suomalaiseen faunaan kuuluva orava on taantumassa. Kirja kertoo syitä siihen, kuten elinympäristöjen hupeneminen, heikkeneminen ja pirstoutuminen. Suosittelen niille, jotka ilahtuvat aina nähdessään oravan ja niille, joiden mielestä oravat ovat vain rottia valepuvussa.
Ihmisen aiheuttamia ongelmia luonnolle
Atte Korholan Tämä ihmisen luonto – kirjaa olen ehtinyt vain selailla. Atte Korhola on ympäristönmuutoksen professori Helsingin yliopistossa. Hänen ex-vaimonsa on ex-poliitikko Eija-Riitta Korhola. Erikoisalana on ilmastonmuutos ja sen ekologiset ja yhteiskunnalliset vaikutukset. Näitä tämä kirjakin käsittelee. Korhola osaa kirjoittaa sujuvaa kansantajuista tekstiä ja tässä kirjassa käsitellään mm. sellaisia ympäristöhaasteita, joita ei aina tule mieleen, kuten mitä vaikutuksia eri hautaustavoilla on ympäristölle. Selailun perusteella suosittelen niille, jotka haluavat ymmärtää ympäristöongelmia, mutta eivät halua ottaa riskiä vakasta ympäristöahdistuksesta.
Mari Pihlajaniemen kirjan nimessä lupaillaan toivoa eli Olipa kerran Pohjola: tarinoita katoavista lajeista ja toivosta. Nimi lupaa mielestäni vähän liikoja. Minä en ainakaan onnistunut kauheasti toivoa kirjasta löytämään, mutta tykkäsin kirjasta kuitenkin kovasti. Pihlajaniemi tarinoi Pohjolan katoavista eläimistä jotenkin sympaattisesti ja kirjan pääeläin naali on toki sydämiin vetoava pieni koiraeläin, jonka ihmisten toimet ja ilmastonmuutos ovat Suomessa ja Skandinaviassa saartaneet ahtaalle. Pohjoisen säät lämpenevät huimaa vauhtia ja pahin kilpailija kettu leviää aina vain pohjoisemmaksi. Ketun leviämistä edesauttavat kaiken moiset eräretkeilijät, jotka eivät jaksa roskiaan kantaa pois retkiltään. Vaikka naali on pohjoisen eläin, viime vuosisadan alkupuolella saaliin perässä vaeltaessa naaleja eksyi ihan Etelä-Suomeen asti. Samaten riekko ja kuukkeli, jotka mielletään pohjoisen linnuiksi elivät ihan tyytyväisinä etelässä, kunnes ihminen alkoi urakalla kuivailla soita ja avohakata metsiä. Vanhojen metsien kato on kohtalokasta kuukkeleille. Riekoille vanhojen metsien vähenemisen lisäksi etenkin vähälumiset talvet koituvat lumiasuisille riekoille kohtaloksi. Suosittelen kirjaa kaikille pohjoisen luonnon rakastajille ja vaikkapa erityisesti niille, jotka haluavat löytää toivoa. Ehkä onnistutte minua paremmin.
Naomi Kleinin Tuli on irti: maapallon polttava tulevaisuus on kokoelma Kleinin kirjoitelmia ilmastonmuutokseen liittyen eri vuosikymmeniltä. Suosittelen Naomi Kleinin ystäville! Itse pidän Kleinin kirjoitustyyliä vähän puisevana, mutta se on vain minun mielipiteeni. Mielenkiintoista on ajan ja ajatusten muutos ja kehittyminen tai sitten se, että junnataan edelleen tekemättömyydessä, vaikka olemme jo vuosi kymmeniä tienneet, että tulipalo pitää sammuttaa.
Ongelmia ja niiden ratkaisuja
Jotta ei ihan toivottomuuteen vaivuttaisi, on niitä kirjoja, jotka edes vähän enemmän vilauttelevat ratkaisuja.
Jaana Kannisen ja Sanni Sepon Huuto kaupunkiluonnon puolesta huutaa huomiota kaupunkiluonnon merkitykselle tapauskertomuksillaan ja kauniilla kuvillaan. Vaikka tapaukset liittyvät Helsinkiin, ne on valittu siten, että niillä on laajempaa samaistumispintaa. Saman tyyppisiä taisteluita on ollut muissakin kaupungeissa Suomessa. Tapaukset ovat myös erityyppisiä. Yhteistä kuitenkin on, että kaupunkien rakentamispaineet ja luonnonarvot eivät kohtaa ja luonto joutuu väistymään ihmisen tekeleiden tieltä. Mukana on kuitenkin onnistuneitakin taisteluita. Suosittelen niille, jotka haluavat pelastaa lähiluonnon ja niille, jotka luulevat, että kaupunkilaiset eivät ole kiinnostuneet kaupunkiluonnosta, vaan ainoastaan maalaisten elinympäristöistä.
Senja Laakson ja Riikka Aron toimittamassa Planeetan kokoinen arki: askelia kestävämpää politiikkaan eri alojen tutkijat ja asiantuntijat pohtivat miten yhteisöllinen toiminta voisi ratkaista ympäristöongelmia. Henkilökohtaisesti minulle ongelmana oli puiseva kerronta, joka vaikeutti asioiden omaksumista. Jos kapulakieli ei haittaa ja/tai halua ratkaisukeskeisempää luettavaa, tätä voi suositella. Ratkaisut eivät toki ole maata mullistavia, askeleita parempaan suuntaan.
Kari Silfverbergin ja työryhmän Ilmastometsät: metsät planeetan pelastajina on myös useamman eri ihmisen kirjoituskokoelma. Toiset kirjoittavat sujuvammin kuin toiset. Merkille pantavaa oli kirjan yleinen optimistisuus, ainakin verrattuna edellisiin kirjoihin. Ehkä se johtui siitä, että suurin osa kirjoittajista oli maa- ja metsätieteellisen tutkijoita. Mutta tähän optimistiseen kirjaan on hyvä päättää tämä pikainen katsaus viime vuoden ekokirjoihin. Suosittelen niille, jotka haluavat metsiin liittyviä toivon pilkahduksia!