Aloin kuunnella Annette Hessin Tulkkia: romaania Auschwitzin oikeudenkäynnistä. Ajatukset johtivat toisiin ja lopulta päädyin ottamaan kirjahyllystäni filosofi Hannah Arendtin Eichmann Jerusalemissa: Raportti pahuuden arkipäiväisyydestä. Olen kirjan kerran aloittanut, lukenut viidenneksen ja luovuttanut. Nyt aloin lukea filosofi Tuija Parvikon esipuhetta kirjaan. Voin suositella: lukekaa edes se esipuhe.
Esipuheessa tiivistetään erinomaisen hyvin Hanna Arendtin edelleen kiistanalaista ajattelua, johon itse yhdyn lähes kritiikittä, koska muistuttaa niin paljon omaa ajatteluani, tosin se on paljon kirkkaampaa ja syvällisempää. Hanna Arendtin vallankumouksellinen ajatus oli, että pahuus ei useinkaan ole ihmishirviöiden aikaansaamaa, vaan sen mahdollistavat tavalliset ihmiset arkipäiväisillä näkemyksillään. Näitä arkipäiväisyyksiä ovat sokea totteleminen, joka tarkoittaa auktoriteettien käskyjen noudattamista ilman analyysiä. On tavallista sanoa, että ei kuulu minulle, teen vain työtäni ja tuo ei kuulu työnkuvaani. Eichmann esimerkiksi oli lahjakas organisoija ja tehokkaasti organisoi kuljetukset Auschwitziin. Hän vieraili harvoin leirillä, koska varsinainen tappaminen ei ollut hänen tehtäviään, mutta tunnontuskitta mahdollisti uhrien kuljetukset. “Tottelen vain käskyjä” – ajatus oikeuttaa ja pesee puhtaaksi tottelevan ihmisen vastuusta. Arkipäiväisen pahuuden tunnusmerkkejä ovat myös ajattelun puute ja seurauksien analysoinnin unohtaminen.
Eichmann Jerusalemissa käsittelee toki natsirikoksia, mutta väitän, että me kaikki olemme suuren ihmiskuntaa ja koko maapallon eliökuntaa koskevien rikosten äärellä. Arendtin suomima eurooppalainen poliittinen järjestelmä ja pahuuden arkipäiväisyys eivät ole kadonneet historian hämärään. Me tottelemme kapitalismin käskyjä jatkuvasta taloudellisesta kasvusta ja sanomme, että nopeita toimia ei voi tehdä koska demokratia. Jälkimmäisen osan virkkeestä päästin itse eilen suustani. Työpaikoilla emme rohkene avata suutamme, kun ilmapiiri muuttuu toksiseksi. Tämä johtuu ihmisen luontaisesta taipumuksesta mukautua enemmistön näkökantaan. Vastaan nouseminen vaatii energiaa ja rohkeutta, sitä kuuluisaa astumista pois mukavuusalueelta.
Suuri ongelma on, etenkin ympäristökriisien kohdalla, että me ihmiset haluamme useimmiten asioiden pysyvän ennallaan. Me emme halua luopua saavutetuista eduista. Emme voi hyväksyä, että juuri minun pitäisi tehdä jotain, juuri minun pitäisi luopua jostain, juuri minun pitäisi vaatia jollain tavalla päättäjiä ja yrityksiä muuttamaan toimintaansa vähemmän taloudellisesti kannattavaksi. Jos sanotaan, että “olen vain täällä töissä”, sanotaan myös, että “yksittäistä ihmistä ei voi syyllistää”. Mutta oikeasti meistä yksittäisistä ihmisistä muodostuu se kokonaisuus, “pienistä puroista muodostuu suuri virta”. Yksittäiset ihmiset mahdollistavat julmuudet ja tuhot, mutta voivat myös saada aikaiseksi muutoksen parempaan. Yksilö voi äänestää poliitikkoa, yksilö voi äänestää kukkarollaan (avaamalla sen tai olemaan avaamatta) ja yksilö voi uskaltaa sanoa asioita ääneen. Jälkimmäinen tosin vaatii rohkeutta nykyisten sosiaalisen median paskamyrskyjen ja laittomien uhkailujen maailmassa entistä enemmän.
Sain palautetta ja vastaan palautteeseen tässä. Palaute oli seuraavanlainen: ”olisin kaivannut jotain konkreettisempaa esimerkkiä pidemmälle menevästä ajattelemattomasta tottelevaisuudesta omassa elämänpiirissäsi, kun koskee luontoa tai kulutusta tai työpaikkakuvioita, jotka kaikki ylätasolla mainitset”.
Tottelevaisuus työpaikoilla ilmenee usein siinä, että jos ylemmältä taholta tulee jokin käsky tai määräys, jota ei ymmärretä tai jopa hyväksytä, sitä noudatetaan mukisematta ja kyselemättä, mutta ei välttämättä selän takana jupisematta. Kritiikittömän totteliaisuuden serkku on välinpitämättömyys. Kuulin esimerkiksi yhdeltä lähisukulaiseltani, että uuden lastensairaalan rakennusvaiheessa oli kellariin tullut vettä niin että lainehti. Hän oli sitä mieltä, että asialle oli kiireellisesti tehtävä jotain, mutta lähiesimies sanoi, että käsitellään asiaa kahden viikon päästä olevassa kokouksessa, mutta asia ei kuulu muutoin hänelle. Onneksi sukulaiseni ei luovuttanut vaan meni aina ylemmälle taholle valittamaan asiasta, mutta se ei tuntunut kuuluvan kenellekään. Työkaverit tosin varoittivat, että hän toimellaan suututtaa kaikki. Lopulta hän otti yhteyttä rakennustarkastusvirastoon korkeimpaan johtajaan ja seuraavana päivänä oli pumput kellarissa. Ehkä kaikki eivät hänestä pidä, mutta firman ylin johto pitää hänestä, vaikka hän on persoonana välillä raivostuttava, niin hänen huomionsa säästävät lopulta todella paljon rahaa. Vielä haluan muistuttaa, että tässä tapauksessa rakennettiin lastensairaalaa. Sen onnistumisen luulisi olevan kaikkien toiveena. Edellisessä lastensairaalassa oli ollut sisäilmaongelmia ja muutenkin koko maa tuntuu kärsivän sisäilmaongelmista juuri kosteusvaurioiden vuoksi. Ei ole ihme, että niitä riittää, jos kaikki pesevät kätensä. Sama homma tuntuu jatkuvan edelleen. Olin uuden Lippulaivan kahvilassa pari viikkoa sitten ja viereisessä pöydässä pidettiin jotain työmaakokousta. Yksi mies kertoi korjauskohteista ja toinen mies, joka oli selvästi pomo ja ylempänä hierarkkiassa, vastasi melkein kaikkeen, ei kuulu minulle.
Samalla tavoin ympäristörikkeitä ja/tai rikoksia tehdään kun käsketään, eikä nousta vastaan. Se joka älähtää saa toki usein kärsiä nahoissaan. Sen vuoksi sitä ei tehdä. Kuitenkin jos useampi tekisi niin, alkaisi siitä tulla maantapa. Juha Kauppisen ja Sampsa Oinaalan kirjassa Talvivaaran vangit on esimerkkejä asiasta. Pitäneekin lukea se uudestaan. Nyt olen tosin vähän muistini epämääräisten muistikuvien höttöisellä suolla;) Juha Kauppisen hieno Heräämisiä- kirja, joka käsittelee Suomen luonnonsuojelun historiaa, suomalaisia luonnonsuojelijoita (jotka ovat muuten esimerkkillisen rohkeita ihmisiä, joita kunnioitan ja ihailen suuresti) ja miten surullisia tapauksia Suomenkin historia sisältää siitä, että luontoa ei useampi nouse puolustamaan, vaan tottelee ja uskoo auktoriteettejä. Tähänkin kirjaan tulen taatusti palaamaan ajan kanssa, kunhan saan senkin luettua toisen kerran.
Tällä hetkellä on valmisteltu erilaisia luonnonsuojelulakeja, jotka sinänsä ovat ilahduttavia, mutta niiden aikaikkuna on liian kaukana. Jos hakkuita ruvetaan rajoittamaan vasta vuonna 2035, on jo kamalasti peruuttamatonta tuhoa ehtinyt tapahtua. Me pystymme tekemään nopeita päätöksiä esim. kun kyseessä on ollut korona-virus tai Natoon pitää liittyä, mutta kun on kysymys todellakin selviytymisestä tulevaisuudessa, niin annetaan kiltisti vaikka kuinka paljon siirtymäaikaa, vaikka sille ei ole aikaa. Ympäristöneuvottelijat ovat liian kilttejä, vähän niinkuin Arendtin kuvaamat juutalaisjärjestöjen neuvottelijat, jotka tekivät aina kiltisti kipeitä kompromisseja, koska ajattelivat valitsevansa pienemmän pahan ja ehkä myöhemmin saisivat palkkioksi jotain myönnytyksiä. Natsit eivät sitä arvostaneet, vaan naureskelivat kuinka kiltisti juutalaiset ompelivat keltaisen Daavidin tähtensä vaatteisiin ja lopulta kiltisti kävelivät kohti kuolemaansa.
Olen itsekin aina ollut neuvottelijana kuin juutalaisneuvoston jäsen. Olen tehnyt myönnytyksiä, koska olen ajatellut, että se edistää myöhempiä neuvotteluja. Sivistyneiden ihmisten kanssa näin onkin, mutta jos vastassa on yritykset, joita ei kiinnosta kuin oma voitto hinnalla millä hyvänsä tai ylipäätänsä ihmiset, joilla on sydämen paikalla taskulaskin tai jotain vielä kylmempää, niin siinä ei myönnytykset asiaa edistä, vaan tilanne karkaa käsistä.
Kiitos erinomaisista esimerkeistä!